sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Rakkaus ja yksimielisyys

Seurakuntaelämän arkipäivässä kaksi määräävintä asiaa ehkä oikeutetustikin kuulostavat olevan rakkaus ja yksimielisyys. Näistä puhutaan paljon, koska niiden tulee vallita. Rakkaus kuuluu joskus olevan "pitämisessä". Tärkeää on myös tietää, mistä asioista kuuluu olla yksimielisiä.

Haluan vertailun vuoksi kertoa muutaman sanan suhteestani rakkaaseni, siis ihan puolisooni. Onhan tähän vuosien varrelle sattunut monenlaista, kenellepä ei. Mutta ehdottomasti tämä on ollut onnellinen ja kaunis kertomus. Ensin olin aivan tavattoman rakastunut ja yllättynytkin siitä, miten sain tällaisen lahjan omaan elämääni. Tämä tietenkin tasaantuikin, vaikka sama tunne täyttääkin minut edelleenkin aika usein. Vieläkin ajattelen, että tuolloin aloin todella elää. Vuosien mittaan suhde on muuttunut ja syventynyt yhä enemmän ja enemmän luottavaiseksi kumppanuudeksi.

Olemmeko aina yksimielisiä?
Niin, miten on yksimielisyyden kanssa sitten? Kaikkein tärkeintä on tietenkin sanoa ensimmäiseksi, että joistakin asioista rakkaallani ja minulla vallitsee sanomattakin selvä yksimielisyys. Tärkein tällainen asia on rakkauden kohde. Salarakkaita suhteeseemme ei mahdu, vaan siitä olemme yhtä mieltä, että rakkaus kohdistuu vain yhteen Rakkaaseen. Vain tällainen on mielestämme todellista rakkautta. Tästä asiasta meillä on yksimielisyys ja tähän yksimielisyyteen haluamme tarrautua kuolemaan saakka.

Paljon on kuitenkin asioita, joissa yksimielisyys ei ole ollenkaan tällaista. Onpa omakin mieleni monesti muuttunut. Kuitenkin, kun on rakkautta, yksimielisyys lisääntyy aivan kuin huomaamatta lähes kaikissa asioissa, vaikka täydellistä yksimielisyyttä emme ole saavuttaneet. Emme lähimainkaan, eikä enää jaksa edes yrittää. 

Nuori rakkaus
Toisin oli silloin nuorena rakastajana, kun olin erityisen rakastunut. Luulin, ettei mistään voisikaan olla kovin vakavaa erimielisyyttä. Teoriassa tiesin kyllä tosiasiat, tosielämässä en. No, silloin olin "tuntemisissa", ymmärrän nyt. Kun olin tuntemisissa, saatoin kuvitella, että yksimielisyys rakkaiden kesken olisi lähes rikkoutumaton. Aikuisena olen huomannut että olla rakastunut ja rakastaa ovat ihan eri asioita. Ensimmäinen on vastuutonta, mutta jälkimmäinen vastuullista ja kypsää. Aikuista.

Niinhän siinä sitten näille tuntemisille kävi, että viikko tai pari vain meni ja kävikin juuri sillä tavalla, joka olikin ainakin tuohon aikaan ihan tavallisesti sen Kaikkein Suurimman Päivän juhlan puheiden yksi masentava pääteema. Nimittäin se, että "kyllä se arki tulee vielä vastaan". 

Jompi kumpi meistä luuttusi lattian väärin. En ole vielä tai enää selvittänyt, kumpi. Miten väärässä järjestyksessä pystyivätkään olla joulusauna ja -ateria. Ja ne raha-asiat, en kestä edes muistella. Miten ottikaan päähän, aina kun hän vaaleissa äänesti jotain ihan urpoa. Ja ne kaikki vuorot, imurointi-, vaipanvaihto-, ruokakauppa- ja harrastusvuorot. Tasapuolisia ja selkeitähän nuoret mutta epävarmat rakastavaiset haluavat olla. Rakkaan arvostusta jaetaan varmuuden vuoksi kummallekin desilitramitalla.

Oli tärkeää, että perheessä oli selvät sävelet ja tiedettiin, missä ja miten mennään. 

Nyt aikuiseksi kasvaneena ihmisenä ja rakastajana ymmärrän paremmin itseäni ja sitäkin, miten niin pienetkin asiat saattoivat olla nuorelle rakastajalle niin suuria. Minkä vuoksi olikaan niin pahaenteistä, jos mikä tahansa asia uhkasi yksimielisyyttä?

Ainahan me olemme rakkaudessakin keskeneräisiä ja epävarmoja. Jaksammeko rakastaa? Tulenko rakastetuksi ihan tällaisena? Onko hän rakastamisen arvoinen tuollaisena? Epävarmuus rakkaudessa aiheuttaa pelkoa. Mikä olisikaan rakastajalle suurempi pelko kuin se, että tämä rakkaus särkyisi eikä kestäisikään. Että yhtäkkiä ei enää olisikaan rakkautta! Kun onhan kuitenkin niin, että täytyy rakastaa ja tulla rakastetuksi. Tämän rakkauden siis täytyy kestää, niin tapahtua täytyy!

Sittenpä tapahtuukin niin, että kumpikin vuorollaan tai miten nyt milloinkin ohjailee tai miellyttää ja kaikkea siltä väliltä. "Ai sinä teet sen noin, voi kuule, voisi sen kuule tehdä näinkin katsos näinhän se on hyvä eikö niin". Tai sitten: "Katso minä teen sen juuri kuin toivot, eikö ole niin herttaista näin?".

Kaikkein pahinta on kuitenkin, jos tulee riita, johon sotkeutuu rakkaus. Sellaisenkin riidan nimittäin voi pelokas rakastaja saada aikaiseksi. "Asia on näin eikä toisin ja meidänhän tulee muuten rakastaa." Eihän siitä ihminen mitenkään selviä haavoitta, kun on itsekin sellainen ihan epävarma rakastaja.

Aikuinen rakkaus
Rakastamisessani on tapahtunut kehittymistä ja useimmillehan sitä vaikuttaa tapahtuvan.

Rakkauden syventyessä ja kasvaessa aikuiseksi on luottamus syventynyt. Tämä ja vain tämä mahdollistaa rakkaan arvostamisen omana itsenäisenä yksilönä. Kun syvä rakkaus ja syvä luottamus ovat lisääntyneet, pelko ja epävarmuus ovat vähentyneet. On lisääntynyt luottamus siihen, että jaksamme rakastaa ja että tulen rakastetuksi tällaisena ja hän kaltaisenaan. Tekemisistä ja menemisistä ei ole vuosiin pidetty lukua. Joulunakin riittää, että läsnä on ilosanoma ja sopivasti syötävää.

Mitä syvemmäksi rakkaus on muuttunut, sitä ohuemmaksi on kaventunut yksimielisyys ja sen kohteena olevat asiat. Enää pienet säröt yksimielisyydessä eivät saa vapisemaan rakkauden säilymisen puolesta. Kun rakkaus on kasvanut aikuiseksi rakkaudeksi, on vahvistunut näkymä siitä, että lopulta tärkeintä on yksimielisyys siitä, mistä lähdinkin. Se, että rakkauden kohteesta on yksimielisyys. Että rakastamme vain yhtä Rakasta.

Ainoa todellinen rakkaus voi tietenkin olla vain sitä, että saan jaettua eteenpäin sitä yksipuolista rakkautta, jonka Jumalan minun ansiottoman hyväksi on lahjoittanut.

Rakkaudessa ei ole pelkoa, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon (1. Joh. 4).

Ollaan aikuisia.

1 kommentti:

  1. Kuuntelin radiosta radioateljeen upean ohjelman, kuinka suomalainen sotilas Herbert törmäsi ja rakastui Viron komennuksensa viimeisillä minuuteilla syksyllä 1944 virolaistyttöön, Aliceen, ja jonka haki myöhemmin syksyllä itse tekemällään pikkuveneellä puolisokseen. - Tuomas Kempiläinen, alankomaalainen munkki 1400-luvulla, kirjoitti kirjassaan ”Kristuksen seuraamisesta” upeassa rakkaudenylistyksessään mm: ”Ei ole mitään suloisempaa, mitään väkevämpää, mitään korkeampaa, mitään avarampaa, mitään mieluisampaa, mitään täydellisempää eikä mitään parempaa taivaassa eikä maan päällä kuin rakkaus, sillä rakkaus on syntyisin Jumalasta, eikä se voi päästä lepoon muussa kuin Jumalassa, kaiken luodun yläpuolella... Rakkaus valvoo eikä nukkuessaankaan nuku. Väsyneenäkään se ei uuvu, ahdistettuna se ei ahdistu, vaan kun leimuava liekki ja palava soihtu se syöksyy ja tunkeutuu varmasti kaiken läpi. Jos joku rakastaa, hän tuntee sen äänen. Väkevänä huutona on Jumalan korvissa sielun palava rakkaus, kun sielu sanoo: Minun Jumalani, minun Rakkauteni, sinä olet kokonaan minun ja minä kokonaan sinun...”

    Maallisessa rakkaudessa tarvittaneen psykologien ”rakkaustyöksi” nimittämä prosessi, jossa laskeudutaan realistisemmalle tasolle, opitaan hyväksymään puoliso ihtenään ylenmääräisen romanttisen idealisoinnin sijaan... Tarkoittanet edellä kirjoittamallasi myös sitä, että jotain vastaavaa tarvitaan kristittyjen keskinäisessä hengellisessä rakkaudessa. Ylenmääräinen idealisointi, yksimielisyyden vaatimus ja hypetys voi muuttaa rakkauden irvikuvakseen ja vankilaksi. - Tuo hurmioitunut rakkaus Jumalaan, ja ennenmuuta Jumalan rakkaus ihmisiin on sitten oma lukunsa.

    VastaaPoista