perjantai 21. elokuuta 2015

Yhteistunnosta sydämen kristillisyyteen

Kuvien henkilöt eivät liity kirjoitukseen. 
(Lähde: Tove Jansson 1958, Muumi ja yhteistunto)


Johdanto
Miksi meidän tulee ottaa esimerkkiä Jumalan valtakunnan ensimmäisistä? Sanomme, että siitä syystä, kun heillä on yksinkertainen ja vilpitön luottamus Jumalan rakkauteen ja hänen huolenpitoonsa. Lapsemme kysyi 5 tai 6-vuotiaana ihan tosissaan: "Voiko uskovainen käyttää eriparisukkia?" Voisi ajatella, että tämä huvittikin. Paremminkin siitä tuli surullinen mieli, koska jo muutenkin epäilin epäonnistuneeni kaikkein tärkeimmissä asioissa.

Ensimmäisella asialla kuvaamme yksinkertaista lapsen uskoa. Jälkimmäinen taas kuvastaa, miltä uskonelämämme näyttää siihen vielä juurtumattoman näkökulmasta. En osaa tulkita asiaa kuin yhdellä tavalla. Vaikka tätä ei lapselle oltu erityisesti opetettu, hän oli ehkäpä havainnut ja päätellyt uskovaisena olemiseen liittyvän määrättyjä tuntomerkkejä verrattuna epäuskoisena elämiseen. Ehkä kaikki näistä tuntomerkeistä eivät kuitenkaan olleet sellaisia, että niiden hengellisen tai loogisen yhteyden varsinaisiin uskonasioihin pystyisi vaikeuksitta ulkopuolinen havainnoija päättelemään.

Esimerkiksi sellainen yleinen järjestäytymättömyys kuten eriparisukat, voisi ilmeisesti aivan  hyvin olla yksi epäuskoisen tuntomerkki.

Pyhitys eli erottautuminen
Miten se sitten on, täytyykö uskovaisen erottua tästä maailmasta? Vai onko niin, että hän vain erottautuu?

Eihän elämänne ei ole edes taistelua!

Ei varmastikaan aivan suotta apostolien kirjeissä yksin eniten käsitellyistä aiheista ole kristityn pelastuminen yksin uskon kautta kaikkien tekojen täydellisenä vastakohtana. Onhan ihmisellä luontainen tarve yrittää auttaa pelastustaan töiden kautta. Uskovaista vaanii jatkuvasti suuri vaara niin elämän tien oikealla kuin vasemmallakin puolella ja vihollinen käy ympäri kuin kiljuva jalopeura. "Teidän vastustajanne Saatana kulkee ympäriinsä kuin ärjyvä leijona ja etsii, kenet voisi niellä. Vastustakaa häntä, uskossa lujina!"

On tavallista opettaa ja ajatella, että "uskovainen jo elämällään erottautuu maailmasta". Lohdutamme usein toisiamme sillä, että vaikka emme jaksaisi uskoamme oma-aloitteisesti tälle maailmalle tunnustaakaan, kuitenkin "saarnaamme elämällämme". Monesti virheellisesti väitetään, että tällainen maailmasta erottautuminen olisi ollut leimallista vanhoillislestadiolaisuudelle vain viimeisten vuosikymmenten aikana. Kehityksen suunta on tässä varmasti totta, mutta rehellisyyden nimissä on todettava myös, että pyhityselämän korostaminen on ollut aina osa lestadiolaisuutta ja sitä hengellistä perimää, jonka pohjalle lestadiolaisuus on syntynyt. (Rajanvedosta tämän asian painotuksien kanssa on toki ollut useita riitoja läpi historian.)

Kokonaan toinen asia perinteestä huolimatta kuitenkin on se, onko itsetarkoituksellinen erottautuminen ja erojen hakeminen maailmaan nähden Jumalan sanan opetuksen mukaista ja Pyhän Hengen vaikuttamaa. En tarkoita sitä, etteikö usko näkyisi kantajansa elämässä, vaan viittaan näihin eriparisukkia ym. koskeviin kysymyksiin.

Emmehän me tahdo olla aivan kuin makoilemassa tai nuuskaamassa,
vaan olla esikuvia maailman valona ja suolana.

Käsitykseni mukaan Jumalan sana ei erityisesti velvoita tarkoituksellisesti erottautumaan tästä maailmasta. Tarkoitan, että tämä ei ole mikään arvo sinänsä. Sen sijaan kristityn sydämessä kyllä tapahtuu asioita, jotka eivät voi olla näkymättä hänessä ja tosiasiassa myös erottamasta häntä.

Mikä on auktoriteettimme?
Jumalan sanasta ainoana auktoriteettinä olen kirjoittanut jo tähän hätään kylliksi. Viittaan tällä kertaa toiseen blogikirjoitukseeni "Kirjoituksista".

Pyhä Henki myös auttaa meitä. Pyhä henki ei ole vain sellainen, kuin joskus on voinut kolmen kyynärän jumalaopin hengessä tullut sanottua, että se vaikuttaa silloin kun "kaksi tai kolme kokoontuu". Pyhä Henki vaikuttaa kaikkialla ja Jumalan seurakunnassa hän kirkastaa Kristusta ja auttaa meitä ymmärtämään sen, mikä on kirjoitettu. Pyhä Henki ei kuitenkaan anna kenellekään, ei edes seurakunnalle lainkaan uutta ilmoitusta. Vaikka näin väittäisi kuka vain - vaikka "me itse tai vaikka taivaan enkeli  - hän olkoot kirottu". Päättyneestä ilmoituksesta on blogistikollega kirjoittanut hyvän kirjoituksen

Ilmoitus on siis päättynyt. Tämän tosiasian kanssa joudumme jännitteeseen joka kerta, kun korostamme "seurakunnan ääntä" ja "kuuliaisuutta Jumalan seurakunnalle" elämäntapakysymyksissä. Seurakunnan äänen on nähty kertovan seurakunnan kautta vinkkejä erityisesti elämään liittyvissä asioissa. Tälle äänelle kuuliaisuuden vaatimus on viety joskus sanalla sanoen liian pitkälle. Esimerkiksi Valkealan suviseurojen puhujienkokouksen alustuksesta (luettavissa jäljempänä siteeratusta vuosikirjasta) on vaikea päätellä jäisiköhän seurakunnan ääni edes Jumalan sanaa alemmalle tasolle. Tätä näkökulmaa on viime vuosina joskus varsin kohteliaasti "haastettukin", mutta yhtä usein kuin ennenkin kuuluu kannanottoja, joissa on selviä jatkuvan ilmoituksen opin aineksia.Taitamattomiin sanoihin meidän tulisi (totuutta unohtamatta) suhtautua anteeksiantavalla mielellä.

Yhteistieto?
Epäselvyys edellisessä kappaleessa kerrotussa asiassa on tietenkin aiheuttanut seurauksia. Jossain vaiheessa kristillisyyden kirjoituksiin ja puheenparteen putkahti aivan uusi oivallus, jota kristinuskon 2000-vuotisessa perinteessä ei oltu aiemmin kunnolla ymmärretty. Eli nyt puhumme uudissanasta, joka on voinut olla yhteistieto tai yhteistunto.

Onhan jo jonkin aikaa ollut muotia sanoa ja kristillisyyden julkaisuissa kirjoittaa siihen tapaan, että suomen kielen sana "omatunto" ei oikeastaan niin hyvin kuvasta omantunnon merkitystä kuin eräiden muiden kielten kuten englannin tai ruotsin sana omatunto (=samvete). Kuulemma näissä muissa kielissä on paremmin ymmärretty se, että omatunto onkin yhteisöllistä "yhdessä tietämistä". (Kai me ihmettelisimmekin, jos diskuteeraava ruotsalainen jotain tietäisi ihan itse...)

Noh, nyt ensinnäkin sellainen lähtökohta, että emmehän me perusta uskoamme esimerkiksi nykyruotsin tai nykyenglannin sanaston tulkinnalle. Haluamme tietenkin tietää, mitä Raamatun maailmassa ja alkukristittyjen elämässä samalla asialla on tarkoitettu.

Minä olen niin tosikko, että tärkeissä asioissa usein luotan asiantuntijaan. SRK:n vuosikirjassa 2008 s. 46-49 kirjoituksessa "Mitä käsite omatunto tarkoittaa?" vanhan testamentin eksegetiikasta väitellyt tutkija kertoo asiasta seuraavia pointteja aika tarkasti siteeraten. Jo tuo ensimmäiseksi siteerattu tausta on tärkeä: kristinuskohan ei syntynyt tyhjästä, vaan rakentui juutalaisuuden käsitysten pohjalta.
Vanhan testamentin kielessä ei sanaa omatunto varsinaisesti ole, vaan tässä yhteydessä käytetään sanaa sydän. Evankeliumien mukaan Jeesus puhui monta kertaa ihmisten sydämestä, mutta ei käyttänyt koskaan sanaa omatunto, koska hänen äidinkielessään ei tuota käsitettä ollut. Vanhan testamentin kreikankielinen käännös Septuaginta (200-100 eKr.) kääntää sanan sydän muissa kohden kreikaksi sydämenä, paitsi yhdessä kohtaa käyttää kreikan kielen verbia synoida, joka tarkoittaa jonkin asian yhdessä tietämistä jonkun toisen kanssa. Kristinuskon perinne on tulkinnut, että kyse on yhdessä tietämistä Jumalan kanssa. 
"Yhdessä tietäminen" merkityksessä kahden ihmisen yhdessä tietäminen (synoida) ilmenee Raamatussa [ilmeisesti yhdessä paikassa?, blog. huomio] Ap.t. 5:2  mukaan, kun Ananiaan lisäksi hänen vaimonsa Safira tiesi tämän pettäneen seurakuntaa raha-asioissa. Ajatus yhdessä tietämisestä Jumalan kanssa sen sijaan tulee selkeimmin esiin Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä, jossa puhutaan "Jumalan omastatunnosta" (1. Piet. 2:19) eli siis "Jumalan kanssa yhdessä tietämisestä". Nykyinen kirkkoraamattu kääntää ajatuksen "Jumalaan sidotuksi omaksitunnoksi".
Kaikilla on omatunto ja Jumala on kirjoittanut lakinsa pakanoidenkin sydämeen.
Syntiinlankeemuksen seurauksena omatunto ei enää anna täysin varmaa tietoa Jumalan tahdosta, sillä omatunto voi mennä harhaan. Langennut ihmine voi pitää kiellettyä jopa käskettynä. Toisaalta hän voi pitää kiellettynä sellaista, minkä Jumala on sallinut, esimerkiksi tiettyjen ruokien syömistä (Room. 14:1). Jumalan muuttumaton ilmoitus eli pyhä Raamattu on siksi ainoa ohje, mistä me ihmiset voimme oppia tuntemaan Jumalan tahdon. Oikea omatunto on Jumalan lapsilla, jotka pitäytyvät Jumalan sanaan.
Paavali opettaa korinttilaisille, että omantunnon toiminta voi olla myös "heikkoa", jolloin ihminen saa huonon omantunnon sellaisestakin asiasta, joka ei ole Jumalan tahdon mukaan väärin (1. Kor. 8:7-12).   
Yhteistieto on siis totisinta totta, mutta se merkitsee tarkkaan ottaen yhdessä tietämistä Jumalan kanssa. Ei siis yhdessä tietämistä kotisiionin kanssa - rakasta kotisiioniani mitenkään väheksymättä. Nyt olemme sydämen kristillisyytenä tunnetun lestadiolaisuuden keskeisillä alueilla.

Jumalan sanan perustalle
Pyhän hengen vaikuttaman "yhteistunnon" ajatukseen liittyy se tosiasia, että yhteiset näkemyksemme muuttuvat. Viime vuosien yksi tärkeimmistä kipukohdista on ollut monien uskovaisten ahdistus muutoksista. Elämäntavan muutoksista ei ole etukäteen tapana puhua ja jälkikäteenkin ne vaietaan todeten vain lyhyesti, että kuitenkin usko on edelleen sama.

Minun ymmärrykseni mukaan ei ole mahdollista, että kolmiyhteisen Jumalan yksi persoona Pyhä Henki antaisi normatiivista ohjausta samasta asiasta eri aikoina tai eri paikoissa eri tavoin. Kuitenkin uskovaisten tavat ovat minunkin elinaikanani vaihdelleet ja myös paikkakunnista (maanosista puhumattakaan) riippuen olen eroja huomannut. Eri aikoina eri tavat ovat niitä, joista "yhdessä tietäisimme" juuri niiden tällä hetkellä erottavan meidät maailmasta. Jos samaan aikaan riipumme kiinni Pyhän Hengen vaikuttamasta "yhteistiedosta" ja tunnustamme oikeaksi Pyhän Hengen erehtymättömyyden, olemme vakavissa vaikeuksissa ja saamme heikoimmat horjumaan aina elämäntapojemme muuttuessa kristillisyydessä.

Jumalan sanan perustalle

Pienen paikalle!

Ihminen on pieni, mutta Jumala on suuri. Ihmisen ei kannata itse eikä edes yhdessä kaverin kanssa yrittää tietää yhtään mitään omaa. Oma pyhityselämämme eli maailmasta erottautumisemmekaan ei ole Jumalan edessä muuta kuin saastainen vaate (Jes. 64:5). Ainoa vaihtoehto ja mahdollisuus ihmiselle on tämän kirjoitukseni aivan alussa todettu asia; Jumalan pyyteettömän rakkauden vastaanottaminen. Jos näkisimme uskon varsinaisena sisältönä mitään muuta kuin Jumalan rakkauden vastaanottamisen, emme puhuisi enää luterilaisesta kristinuskosta.

Jumalan sanan mukaan kristityssä, joka on yhdessä Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, vanha ihminen joka päivä ja joka hetki kuolee, mutta hänessa joka päivä Kristuksen ylösnousemuksen voimasta herää uusi ihminen. Tätä on kilvoittelu. 

Uusi ihminen ei halua sellaista, mistä hän yhdessä Jumalan kanssa tietää sen loukkaavan omaatuntoa. Uudessa ihmisessä kaikkein ensimmäiseksi vaikuttava teko on Jumalan vaikuttaman rakkauden laittaminen kiertämään. Tässä mielessä hän huomioi sisaren ja veljen heikkoudetkin ja varoo saattamasta tätä omien valintojensa tai vaatimustensa vuoksi lankeamaan uskossa. Näin uusi ihminen toimii myös lähimmäisensä parhaaksi. Häntä ohjaa ja todelliseen rakkauteen vaikuttaa kuitenkin Jumalan sana ja siihen sidottu omatunto (sydän / synoida), ei yhteiset päätökset tai muu "porukkahenki".

Tämä Raamatun mukainen lähestystapa myös sallii sen, että paikallisia ja historiallisia eroja hyväksytään eikä niistä pidä tehdä numeroa tai ainakaan selitellä niitä parhain päin.

7 kommenttia:

  1. Olen monesti aukaissut blogin ja mittaillut uutta kirjoitusta ja laittanut kiinni... laiskaksi ihminen näköjään vanhetessaan heittäytyy....mutta nyt sain luettua.

    Ensimmäiseksi tuli mieleen että noin se on ollut ja on..monia ristiriitatilanteita aiheuttavaa tämä yhteistunnon vaatimus kaikkinensa.

    Toiseksi huikaiseva ajatus siitä että onko usko muuttunut vaiko tyyli vai tavat ja miten ?
    Kuuntelin viime viikolla blogistin linkittämänä vanhan saarnan 60-luvulta ja täytyy sanoa että nautin siitä valtavasti, sen armollisuudesta ja rakkaudentäyteisestä saarnasta. Tulipa sitä verrattua tämän päivän saarnoihin. Elämäntilanteesta johtuen on tullut kuunneltua netistä seuroja pitkin Suomea.
    Yksi silmiinpistävä tai korviin, ero entisen ja nykyaikaisen seuratilaisuuden kokonaisuutta ajatellen nousuu ajatuksiini kysymyksiä herättävänä aina vaan uudelleen. Tietankin kaava on sama : Laulu , saarna, laulu, väliaika, mahdollisesti lisää laulua ja toinen puhe. Sisältökin on Raamatusta vanhan tavan mukaan luettuna. Sen jälkeen lahjojen mukaan, jos niitä ei juuri ole eikä kokemusta , tekstin käsittelyä maustaa voimakkaasti mitä saa tehdä , mitä ei saa tehdä, miten tämä maailma tekee, sanoo, sitä,tätä...hieman vanhempi saarnamies , kokeneempana saattaa pitää hyvinkin raamatullisen , ruokkivan seurapuheen , selittämällä Raamattua Raamatulla.
    Mutta mitä näissä seuratilaisuuksissa on erilaista ratkaisevasti , on se että evankeliumin nälkä on loppunut tyystin. Kukaan ei enää pyydä puhujalta siunausta. Mitä suurempi siion ja mitä enemmän seuraväkeä paikalla, setä kuivempia seurat on. Vielä Perhonjokilaakson alueella ja Tornion alueella on vielä niin syntisiä ihmisiä että pyytävät seuroissa omalle kohdalleen evankeliumia.
    Mitä tästä pitäisi ajatella. Kyllä puhujat joka seuroissa tarjoavat evankeliumia , montakin kertaa , muuta armon kerjääjiä ei enää ole.
    Olisko nyt niin käynyt että sisaret ja veljet ovat jalostuneet tässä uskomisen asiassa niin paljon että osaavat uskoa omat syntinsä anteeksi yleisestä saarnasta , vai onko tässä kyse siitä että uskovaiset eivät enää tarvitse evankeliumia. Kun käy seuroissa tarpeeksi, ei meikkaa eikä laita korviksia, eikä osta televisiota niin eikö se riitä ja tietysti tilaa kristillisyyden julkaisuja ja ostaa varojen mukaan aina uudet tuotokset. Lisäksi hoitaa tunnollisesti yhteiset työrupeamat vuorollaan.
    Vai onko meidän kristillisyys kuivettumassa ,näivettymässä taparistillisyydeksi . Jauhajat seisovat jouten ja ämpärit ravistuvat kaivon vieressä , kun ei ole enää ketään joka pyytäisi elävää vettä.
    Tai vika on vain minussa kun ajattelen ja pohdin mielessäni tällaisia.
    Silloin kauan sitten kun minä sain parannuksen armon teininä, vuosien taistelun jälkeen, muistan sen valtavan ilon kun penkkitolokulla mummuja saarnasi ensimmäisenkerran evankeliumia. Jäi niistä kotisiionin alkuvuosista sellainen maku ,että ystäviä ja saattomiehiä löytyi paljon ja jokaikäisiä ja vielä se että he asuivan niitten virtojen varsilla, matalalla kulkevien, että elävää vettä pyydettiin ja uskottiin omaksi autuudeksi ei vain pyhänä ,vaan arkenakin kun kohdattiin...seuroja kuunneltiin kyläreissuilla kasettinauhureilta, puhuttiin tiestä ja matkasta, kiusauksia ja turmelusta oli ja apu niihin lähellä.
    Lämmöllä muistan kotisiionia jossa minutkin juurrutettiin Sinne lähteitten varsille,..
    Heikko ja huono minusta tuli, sellanen laitimmaisen tuntonen.... ja vielä huono oppinenkin...vieläkään en ole oppinut uskomaan edes yleisestä saarnasta syntejäni anteeksi...tuntuu että tarvitsee sitä evankeliumia aivan omalla osoitteella edelleen.
    näitä ajatuksi maanataiaamun miettelöi uskisäippä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistäsi uskisäippä! Joo, blogikirjoitukseni eivät monestikaan ole lyhyimmästä tai keveimmästä päästä.

      Samanlaisia havaintoja on minullakin kuin mistä kirjoitat. Seurat ovat muuttuneet hyvinkin virallisiksi verrattuna esimerkiksi tuohon Arvi Hintsalan saarnaan ja sen yhteydessä kuultuun, jonka aiemmin linkitin irvistelyyni (kirjoitus oli oikeasti muuten jossain määrin vakavissaan kirjoitettu). Varmaan on isommissa seuroissa myös tämä perinteinen siunausten pyytäminen vähentynyt, ei lähimainkaan hävinnyt sentään. Pienissä seuroissa tunnelma voi tässäkin suhteessa olla perinteikkäämpi.

      Kääntöpuoliakin on tässä synninpäästön julistamisen kysymyksessä nähty. Monesti on viime aikoina keskustelu etenkin lasten ja nuorten (miksei arkojen aikuistenkin) kohdalla epävarmuudesta "siunauksen" merkityksestä. Ainakin nuorilla on aivan yleinen pohdinnassa oleva kysymys, mitä tapahtuu jos heittää henkensä jos on tehnyt syntiä sen jälkeen kun on viimeksi kuullut "evankeliumin julistamista".

      Pelko on inhimillinen, mutta turha. Kun Kristus asuu uskon omistamana sydämessä, pääse varmasti Taivaan iloihin. Usko sinäkin laitimaisen tuntonen äippä siis joka hetki ihan vapaalla ja iloisella mielellä. :)

      Totta kai sekin on suuri armo, että saa kuulla synninpäästön aivan henkilökohtaisesti ja näin vahvistua. Tässä suhteessa meitä on myös erilaisia, jollekin on tarpeen, jollekin voinee tuntua jopa vieraalta. Jos nämä siunaukset loppuisivat, silloin olisi kyllä kristillisyytemme muuttunut aivan toiseksi...

      Poista
  2. Mielenkiintoinen blogikirjoitus. Omatunto on latinaksi ”conscientia”, josta myös englannin ”conscience”. Korostuiko tämä ”yhteistieto” -merkitys vasta Hieronymuksen latinankielisessä Vulgata-käännöksessä. Voi kuitenkin ajatella, että tämä edustaa varhaiskirkossa vakiintunutta ymmärrystä. - Mutta metsään on menty niin maallisissa kuin hengellisissä yhteisöissä, jos omatunto on sidottu pelkästään yhteisön yhteisiin käsityksiin...

    Niin ei uskominen ole siitä kiinni, pyytääkö julkisesti evankeliumin todistusta itselleen. Sellainen tapa on ollut käytössä vasta reilut 150 vuotta. Vanhat puhuivatkin pitkään; ”todista minulle synnit anteeksi”. On menty harhaan, jos opetamme, että kristityn on lupa uskoa vain, jos saa kuulla tätä todistusta. Evankeliumi; hyvä sanoma on laajempi ja kokonaisvaltaisempi, mutta syntienanteeksiantamus on tietysti sen ydinmehua. - Rippi ja synninpäästö on sitten vielä oma juttunsa.

    Duuni on alkanut, heinäpoutiakin saimme, marjastaakin olisi hyvä vielä ehtiä. Kun koppeudun, voisin kommentoida vielä aiempiakin blogikirjoituksiasi, kun elämä hiukka syksyn piälle raahottuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa vain takaisin tupahommiin jahka puolukat antavat myöten. Mielenkiinnolla sinunkin kommentteja odotellaan.

      Poista
  3. Kiitos MK.lle tiedosta...en ole tiennytkään että evankeliumia on uskovaiset pyytäneet vain 150 vuotta....tosin ajattelin kyllä monia Raamatun kohtia , missä niitä tyhjiä astioita on saatu täyttää ja öljy on riittänyt kunnes kaikki astiat ovat olleet täynnä... mutta voinhan olla väärässäkin..
    Toisaalta en kyllä väittänytkään että "kristityn on lupa uskoa vain, jos saa kuulla tätä todistusta". Pähkäilinhän vain mikä seuroissa on muuttunut ja mahdollisia selityksiä sille .
    Evankeliumi on aina ollut se voima jonka varassa tätä kilvoitusta jaksaa jatkaa, , muistelisin erään vanhan saarnamiehen saarnassaan maininneen että jos tämä "verenkierto" alkaa jäsenissä heikkenemään ja loppumaan, on rakkaat kuolio lähellä.
    Mitä sitten lienee tarkoittanut... onko tämä sitten herkkä aihe johon ei saa kiinnittää huomiota...
    On sitä kyllä ihmetelleet ja kirjoitelleet muutkin muillakin foorumeillä.
    No enää ei ainakaan liikkeeseen kuulumattomat irvaile että viikot tehdään syntiä ja käden nostolla sunnuntaina kuitataan...

    Tästä "yhteistunnosta" ajattelisin , että sekin on monipiippuinen asia . Kuuntelin jokuvuosi sitten omalla ry.llä alustuksen tästä aiheesta..se herätti monenlaisia puheenvuoroja , tais olla päämielipiteenä yhteisön yhteiset käsitykset.. Omatunto sidottuna Jumalan Sanaan Pyhän Hengen kautta ,
    on turvallinen omistaa , voiko Jumala sitten ilmoittaa erilailla samasta asiasta
    toisille ja toisille toisin , vai onko Jumala ihan hiljaa tänäpäivänä , ja ihmiset ovat omineet ilmoittajan roolin..monesti niin hienoine sivistyssanoineen ettei siitä edes ymmärrä mistä puhutaan. Korkeasti oppineet teologit kilpailevat kuka osaa kirjoittaa epäymmärrettävimmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on ihan hyvä selitys tuo verenkierto ja sen mahdollistama hengissä pysyminen. Joskus voisi kirjoittaakin tästä syntienpäästön vakiintuneiden sanojen käyttöön otosta, vaikka ei minulla siitä mitään uutta ja mullistavaa kerrottavaa ole, mitä nyt vain historiasta olen lukenut.

      Joka tapauksessa siihen liittyy historiallisesti kiinnostavia asioita. Esim. Laestadius oli lakihenkisempi kuin moni muu ja suhtautui vähintäänkin epäillen syntien anteeksi todistamiseen "seiniä ja kattoja myöten".

      Markulta oli hyvä huomio tuo sana "todistaminen". Olen joskus kiinnittänyt samaan asiaan huomiota. Mielestäni esikoislestadiolaiset vieläkin käyttävät tuota meillä jo harvinaisempaa sanaa, joka on peräisin jakaantumattoman lestadiolaisuuden ajoilta.

      Poista
  4. Mielenkiintoinen havainto:
    Laestadius pääteoksessaan "Hulluinhuonelainen" käsittelee pitkään aihetta, mikä on omatunto. Kaikki viittaa ihmisen sisäisiin asioihin. Myös käsitettä synoida käyttää esim. seuraavalla tavalla:
    "Mitä omaantuntoon tulee, apostoli osoittaa, että laki on ensiksi
    kirjoitettu pakanoiden sydämiin, josta se sitten ilmenee oikean ja väärän
    tunteena. Sieltä on moraalinen aines tullut omaantuntoon eli
    subjektiiviseen tajuntaan (syneidesis) ja lopulta ajatuksiin (logismoi).
    "

    VastaaPoista