sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Vapaamielinen äidin koti?

Vapaamielisyyttä
Monesti sekalaisen ihmisjoukon pakkaaminen samaan tilanteeseen aiheuttaa vaivaantuneen tunnelman. Kuin odottaisi vain sitä viidettä kerrosta, jotta pääsisi livahtamaan aukeavasta ovesta. "Köh, aika tuulinen päivä". Älä tule 15 senttimetriä lähemmäksi minua, ajattelen minulle vieraasta. Torjun, koska en osaa päästä tai päästää lähelle rajaa.

Joskus taas sattumalta voi tulla osalliseksi ihmeellisistä vapaamielisistä tilanteista ja tilaisuuksista. Näin on monesti käynyt minullekin. Läsnä on monenlaisia ihmisiä, joista en montaa tunne. Miehiä ja naisia, herroja ja narreja, orjia ja vapaita, vanhoja ja nuoria, kapitalisteja ja työläisiä, perheettömiä ja suurperheellisiä, tohtoreita ja työttömiä. Moni heistä on Jumalan kieltäjä, joku voi olla epäilijä. Moni on vakaumuksellinen, yksi on ihan kirkasotsainen, joku saattaa olla saarnamies. Joukossa on myös useita niitä epäilyttäviä. Ehkä minäkin yksi tällaisista, tällainen kuivakka tätisetä kuitenkin. Jokaisella on aivan oma paikkansa ja aivan oma ihmeellinen tarinansa tässä tukehduttavan kauniissa kaikkeudessa. 

On ihmeellisimpiä asioita elämässä, kun saa olla ihmisseurassa tunnelmassa, joka on onnellinen ja vapaamielinen. Vapaamielinen, koska mielet ovat vapaina. Kun mieli on vapaana, on helppo lähestyä toista ihmeellistä ihmistä. Tunnelma voi olla tällainen esimerkiksi, kun kaikilla on samantapainen tausta, jonka kaikki tiedostavat, hyväksyvät ja jota kaikki riittävästi arvostavat. On saatu jokainen olla aivan kuin oppimassa samaa kaunista äidinkieltä ja olla aivan kuin saman äidin hoidettavina. 

On vapauttavaa keskustella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan, elämän ja kuoleman välillä aluksi tuntemattomien kanssa, jotka huomaakin yhtäkkiä yllättävän tutuiksi. On ihmeellistä huomata tulevansa arvostetuksi tai arvostavansa - ei omien ominaisuuksieni vuoksi vaan niistä huolimatta. On niin suurta, kun huomaa oman mielensä ja ystävän mielen vapaaksi.

Äidin koti
Olkoonpa lapsi yhä äidin kotona tai sieltä pois poikennut, on ihana asia, jos hänellä on tavallinen puheyhteys äitinsä kanssa. On kallista, jos poikennutkin lapsi pystyy ilman katkeruutta tai kapinaa ja jopa luontevasti vierailemaan kotona. Mutta se jos mikä on ihanaa, jos äidin kotona hänet voidaan ottaa aivan luontevasti ja häntä jännittämättä vastaan.

Pauliina Rauhala (Taivaslaulu) kuvaa muutaman sivun kuvauksella Viljalla olevaa kahta äitiä. Nimittäin omaa äitiä ja Saara-äitiä. 
Äiti on erehtyvä kasvattaja eikä koskaan raaski hellittää rakastamasta, vaikka toivo olisi olematon ja teot paljastaneet synkän totuuden. Äiti on hempeä. Äiti pitää kotioven raollaan kylmään karanneille lapsilleen talvipakkasellakin. 
Saara sen sijaan ei erehdy kasvatustehtävässään. Hän on rakkaudessaan vakaa ja epäröimätön. Hän tietää rakastamisen ajan ja rajan. Saaran mielestä on käsittämätöntä, että joku joka ei noudata sääntöjä, yrittää silti jäädä kotiin. Se on röyhkeää.  
Äiti on sellainen, että hän siunaa ja syleilee lapsiaan kaupungin kaduilla, vaikka nämä lapset olisivat torjuvia, vieraannäköisiä ja väärillä teillä. 
Saara sen sijaan lakkaa tervehtimästä eikä huomaa, vaikka hänen peräänsä huutaisi. 
Jumalan valtakunnan rajat ovat hämärtyneet!?
Edellä kuvaamaani vapaamielisyyttä olen viime vuosina kokenut useissa yhteyksissä. Aikaisemmin en ikinä. Kaikki kokemukset liittyvät sinänsä ihan tavallisiin tilanteisiin tai tilaisuuksiin, joissa aktiivisina ja vapaata ilmapiiriä huokuvina ovat olleet itseäni selvästi nuoremmat henkilöt. Tällaisia kohtaamisia syntyy, kun niin sanotut piirit ovat pienet.

Olen monesti surrut ja kantanut huolta kristillisyyden siitä piirteestä, että vanhoillislestadiolaiseen alakulttuuriin kuuluminen tuntuu olevan Veriylkää tärkeämpää. Siitä että yhteisössä hengailu ja sisäpiirivitsit vaikuttavat muodostavan keskeisimmän osan ”hengellistä” elämää. En sano tätä moittien vaan todeten, että tämä on minulle itselleni aivan tuttua. Tämä itsekin läpikäymäni hengellisen elämän ohentuminen on suurin hengellinen huolenaiheemme.

Tähän hengailukulttuuriin kytkeytyy kuitenkin eräs aivan ihastuttava piirre. Nykyiset nuoret aikuiset tuntuvat pitävän paljon aiempia sukupolvia luontevammin ystäväsuhteet kunnossa eikä uskonyhteisön jättäminen ole sosiaalisessa mielessä lähimainkaan niin dramaattista kuin ennen. Tarkkailepa ympärillesi ensi kesän suviseuroissa niin ehkä huomaat, mitä tarkoitan.

Silloin, kun minä olin nuori, oli "Jumalan valtakunnasta ulos käveleminen" aika totaalista. Vielä ihan viime vuosinakin olen kuullut siihenkin tapaan saarnattavan, että on huolestuttavaa, kun uskonsa kieltäneet jäävät maleksimaan valtakunnan liepeille. Emme mekään yleensä sillä tavalla ole aktiivisesti ”karttaneet luopioita", mutta tosiasia on omankin kokemuksen perusteella, että ”valtakunnan” vaihtuessa on usein käynyt niin, että ystävät jättivät ja heidät jätettiin. Syy ei ollut pelkästään hengellinen, vaan osittain myös käytännöllinen. Hengailu tapahtui eri paikoissa ja eri tilanteissa. Suurin syy sosiaaliselle välirikolle oli kuitenkin, että sosiaalinen kanssakäyminen ei ollut luontevaa - olimme niin jumissa omassa ainoassa oikeassa tavassamme elää, että ainakaan ulkopuoliselle ei jäänyt tilaa hengittää.

Jos vedän mutkia suoriksi, nykynuoret ovat parempia pitämään äidin kodin ovea raollaan.

5 kommenttia:

  1. Erinomainen postaus, kiitos!
    On hassua, että ensin toivotaan että uskonsa kieltäneet löytäisivät ja saisivat palata takaisin, niin sitten toisaalta ollaan huolissaan että "maleksivat valtakunnan liepeillä". Ihan pienehkö ristiriita ettenpä sanoisi.

    Keksin kaksi syytä miksi tätä liepeilyä tapahtuu. Ensinnäkin niiden kohdalla ketkä oikeasti ovat uskosta luopuneet, on ystävien ja lähipiirin osalta yhteisö vielä luopumisenkin jälkeen tärkeä ja on luonnollistakin että ainakin osittain tuo elinpiiri säilyy. Toivottavasti heitä ei kukaan ns aja kauemmas.

    Toinen porukka on ne, jotka eivät ole todellakaan uskoansa kieltäneet, mutta ovat esim ehkä ulkoiselta olemukseltaan ns erivärisiä lampaita. Jotka edelleen haluavat kilvoitella ja kulkea Siionissa mukana. Ja jotka tulkitaan uskonsa kieltäneiksi ties minkä ns ulkoisen "merkin" perusteella. (Ihan kuin meillä oikeasti olisi kyky nähdä toisen sieluun ja sydämeen).
    Emmehän halua, tietoisesti tai tiedostamatta, olla ajamassa näitä rakkaita yhtään ahtaammalle/pois laumasta.

    -Muusikko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistä Muusikko. Taidanpa olla samanlaisissa ajatuksissa kanssasi.

      Poista
    2. Tässä postauksessa on taas paljon ajatuksia, joihin on helppo samaistua. Kiitos, Siiionin Kevät!

      "On ihmeellisimpiä asioita elämässä, kun saa olla ihmisseurassa tunnelmassa, joka on onnellinen ja vapaamielinen. Vapaamielinen, koska mielet ovat vapaina. Kun mieli on vapaana, on helppo lähestyä toista ihmeellistä ihmistä "
      "Edellä kuvaamaani vapaamielisyyttä olen viime vuosina kokenut useissa yhteyksissä. Aikaisemmin en ikinä."

      Viittaus Taivaslaulu-kirjaan kahdenlaisesta äidistä on myös hyvin osuva ja puhutteleva. Pauliina Rauhala on kuvannut samalla tavalla syvällisesti monia asioita todellisuudestamme kirjassaan.

      Kuinka paljon meille onkaan 70-luvulta asti opetettu Saara-äidin ryppyisyydestä ja rakkaudesta, joka loppui tylysti kuin seinään, jos ei kaikkia uusia tiukennuksia meinannut sulattaa. Voi-voi niitä Saara-äidin kurinpitohoitoja, jotka piti ymmärtää siunaukseksi! Lopulta joutui itsekkin Saara-äidin apuriksi - pakko...

      Muutosta 70-luvulta on tapahtunut varsinkin 2000-luvulla paljon. Suhteet uskonsa kieltäneisiin tai vapaamielisemmäksi koettujen suhteen säilyvät yleisesti hyvinä tai heitä ei ainakaan tietoisesti karteta - ainakaan kodeissa.

      Mutta - siellä, missä edelleen esiintyy hoitokokouksia, onko 70-lukuinen suhtautuminen yhä todellisuutta?

      Siionin Kevät, kun puhut "hengailukulttuurista" ja sanot:
      "Tämä itsekin läpikäymäni hengellisen elämän ohentuminen on suurin hengellinen huolenaiheemme"

      Oletko ajatellut, onko ilmiöön vaikuttanut kenties juuri se, ettei meitä "pahimpina vuosikymmeninä" kannustettu minkäänlaiseen raamatuntutkimiseen - edes ryhmissä? Sen sijaan kaikki opetus oli laumalle tarjolla erehtymättömän huoneenhallituksen sanoin. Rikkumaton yksimielisyys opetuksessa vaati sille ehdotonta kuuliaisuutta. Saarnat, Siionin laulut ja seurakuntapäivät - lapsille päiväkerhot, pyhäkoulut, raamattuluokat, leirit ja rippikoulu. Kun alkoi valtaisa rakennusbuumi ja omien toimitalojen ja lisääntyneiden työmuotojen edellyttämä rahankeruu talkoineen - suurten perheiden ohella uskovaisten elämä ja talostelu muodostui "ohjelmalliseksi" tai "laitostui".

      Tekeminen - työ, on korostunut enemmän kuin hengellinen sisältö ja raamatullinen tutkiminen...

      Poista
    3. vl-seniori. Kiitos viestistäsi sinullekin. Olen monesti surrut tuota samaa asia, että määrätynlainen uskon henkilökohtaisuus ei ole aivan sille kuuluvassa arvossa. Uskon "omakohtaisuudesta" puhuttaessa monesti korostuu henkilökohtainen vastuu "uskonelämässä" eli ehkäpä elämänkilvoittelussa.

      Tämä liittyy tietenkin tähän omakohtaiseen uskonkysymysten ja ennen kaikkea Raamatun lukemisen aktiivisuuteen. Monesti on otettu ry:lläkin(!) esille tutkimus, joka ei ole kristillisyydelle kunniaksi. Eli, että vanhoillislestadiolaiset lukevat Raamattua vähemmän kuin suomalaiset keskimäärin. Ikävä sanoa, että monesti olen kuullut ihan suoraan sanottavan, että minuahan ei Raamattu kiinnosta yhtään. Tai jopa että Raamatun lukeminen suorastaan ahdistaa (sisältönsä vuoksi!), joten on parempi vain kuunnella.

      Poista
  2. Sitä minä yritin viestiä, että valtaisan rakennusbuumin ja lukuisien uusien työmuotojen vaatima osallistuminen - energia ja aika yhdessä suurten perheiden luotsaamisen kanssa asetti väistämättä jaksavatkin vanhemmat tilanteeseen, jossa ei ollut enää edes valveillaoloaikaa raamatun lukemiseen.

    60-90 -luvuilla on vielä ollut lisäksi paljon enemmän kotiäitejä, kuin nykyään. Naisten lisääntynyt työssäkäynti tai opiskelu kodin ulkopuolella yhteiskunnan erilaisilla tukimuodoilla on muuttanut merkittävästi perheiden tilannetta entiseen monessakin suhteessa. Sanoisin, että nykyään uskovaisilla äideillä on enemmän valinnanmahdollisuuksia kuin ennen. Voi jopa saada omaa aikaa perheeltä :-)

    VastaaPoista