perjantai 1. tammikuuta 2016

Vierailla (?) tulilla lämmittelemässä

Kuulolla
Olen lestadiolainen kristitty. Joulun aikaan kuuntelin monta saarnaa lestadiolaisten seuroista. Olen kuunnellut ennenkin. Jouluseuroja Jällivaarasta (toisin kuin tavallisia seuroja) pystyi poikkeuksellisesti kuuntelemaan ilman henkilökohtaista tunnistautumista ja salasanaa eli käyttämällä kaikille yhteistä tunnusta ja salasanaa (jotka äkkäsin netistä). Kuuntelupalveluun kirjautumisen jälkeen avautuneet käyttöehdot olivat aika väljät: riitti että halusin kuulla kuuntelemani ja sitoudun siihen, että en levitä kuulemaani Jumalan sanaa äänellisessä tai kirjallisessa muodossa eteen päin (näin en teekään enkä muistaisikaan, vaan kerron yleisellä tasolla). Seuroissa kuultavaa puhetta kutsutaan muuten Jumalan sanaksi. 

Mitä kuuluu?
Kuulin jouluseuroista lestadiolaista sananjulistusta. Voisi arvioida aika vähän (jos mitään) muuttuneen esimerkiksi viimeisen 116 vuoden aikana. Kuulin kaanaan kielistä Raamatun selittämistä jonkinlaisena tajunnanvirtana siten, että puheita oli arvattavasti jonkin verran valmisteltu etukäteen, mutta saarna eteni aika vapaamuotoisesti monenlaisten asioiden ympärillä pyörien. Puheet noudattivat aina samaa kaavaa: pitkät alkulätinät, sen jälkeen useimmiten aika pitkän raamatunpaikan lukeminen erillisen lukijan toimesta ja tekstin sekä kaikenlaisen siihen löyhästi liittyvän noin tunnin kestävä selostus runsaasti myös aiheeseen viittaavia raamatunkohtia muistellen. Saarnan loppupuolella meille kuulijoille todistettiin synnit anteeksi annetuksi Herran Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Mummot kiittivät monesti kovaäänisesti. Saarnaajat puolestaan olivat tunteneet itsensä niin kylmiksi, että kysyivät, vieläkö saavat uskoa syntinsä anteeksi annetuksi. Näin niiden yhteen ääneen todistettiin olevan. 

Lestadiolaisessa saarnassa tuntuu leimallista olevan konservatiivisuus, vahva raamatullisuus ja periluterilaisuus määrätyin painotuksin. Pelastus tulee yksin armosta eikä ole siinä meillä kuulkaa mitään osaa eikä arpaa ei niin mitään. Kuulostaa myös Herramme kärsineen kovasti meidän syntiemme ja perin huonon vaelluksemme tähden. Hänet olemme naulanneet ristinpuuhun. Kovasti korostetaan, että kristitty on samaan aikaan syntinen ja vanhurskas, jälkimmäistä yksin Kristuksen tähden. Saarnoissa näiden asioiden käsittely vuorottelee luontevasti ja tottuneesti esimerkiksi tietokoneesta, kännykästä, koreudesta, televisiosta, kuoroissa laulamisesta, huoruudesta, kynttilöiden polttamisesta kotona, pääsiäisrisuista, otsatukasta, kuntosalilla käymisen vaaroista, ikoneista ja urheilutulosten seuraamisesta saarnaamisen kanssa. Vanhempia rohkaistaan ja tuetaan aika tavalla. Tehtävähän on raskas ja vastuullinen. Virheitä kasvatuksessa tapahtuu ja taitamattomuutta ja väsymistä. On hyvä pitää aivan seurojakin lasten kanssa eli pyytää omaa kovuuttaan anteeksi.

Lestadiolaisuudelle on siis tyypillistä, että usko ei jää vain korkeisiin sfääreihin, vaan se tuodaan arkielämään ja kernaasti myös arkisten valintojen tasolle. Armon sanotaan opettavan. Kristitty ei nimittäin ole lain alla, vaan palvelee Herraa ja lähimmäistään ilolla. Arvaan olevan niin, että kukin valitsee sopivasti vähän sinne päin. Kuitenkin pitää olla valppaana kuten viisi neitsettä konsanaan. Perkele nimittäin tietää, että nyt kun eletään viimeisiä aikoja, sillä on näinmuodoin kiire. (Puhe on paikoin aika karskiakin.)

Lapsi uskoo, voi hyvä tavaton että uskoo niin mahottomasti. Kastekin on tärkeä, mutta ei pelastuksen ehto, vaan hyvän omantunnon liitto ja kasteessa elämme jokapäiväisessä parannuksessa. Jumalan seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta. Niin jätti Jeesus lukittujen ovien takana avainten vallan seurakunnalleen - omilleen. Kalliin kristillisyytemme piirissä on siis pelastus. 

Huoruus on kamala synti, mutta kaikkein pahinta huoruutta on hengellinen huoruus, kuullostaa lestadiolainen opetus olevan, koska näin sanottiin.

Aika on vaikea ja maailma on paha. Muualla tuntuu olevan luopumusta ja oikeaa oppia ei siellä ole. Luterilaisella kirkolla menee huonosti, on vähän sellainen paavin apukirkko. Maailma ahdistelee lestadiolaisia eikä ymmärrä mutta pilkkaa kyllä. Kristittyjen välillä tulee rakkauden vallita. Mutta niin on lestadiolaisuuden sisälläkin voimia, jotka ovat aivan kuin sisältä päin yhteistä rakkautta nakertamassa. Arvostellaan eikä arvosteta kristillisyyden vastuunkantajia, jotka tekevät vaikeaa työtään tällaisina pahoina maailmanaikoina. 

Lapinhuoneenhallitus
Noh, sitten kuultaa tietenkin läpi myös se kuuluisa lestadiolaisuudessa lymyilevä väärä oppi hengellisestä hallituksesta. Mitä niitä hallituksia nyt olikaan, Lapin vanhimpia ja huoneenhallituksia ja sen sellaisia johtokuntia? Kyllähän me käsitämme tällaiset puheet vääriksi, viitataan niillä sitten kumpaan tahansa, joko Hepr.12:22-23 tai 1. Kor:4:1-2 omintakeiseen tulkintaan. Mutta koitetaan nyt kuitenkin elää noittenkin kanssa, riitahan siitä muuten syntyy kalliissa kristillisyydessämme. Yritetään siis vielä kestää heikkoa veljeä, koska eihän sitä pelastuta nyanssien vuoksi vaan elävän uskon kautta Kristuksen tähden ja seurakunnastakin tulee käsittää, että se on "uskovien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentteja oikein toimitetaan"...

Separaattorit
Jos yhtään katsotaan läpi sormien itse kuhunkin ihmiseen kuuluvaa inhimillistä heikkoutta, häilyvyyttä ja taitamattomia sanoja, en osaa nimetä yhtään varsinaista opillista eroavaisuutta lestadiolaisuudessa. Mutta mutta, tuohon viimeisimmäksi mainitsemaani asiaan liittyen kuuluukin lestadiolaisuudessa nyt sitten aivan erikoisen kummia:

Jotkut lestadiolaisista ovat lähteneet avoimen lahkoutumisen tielle, mikä on noussut kirkollisen uutisoinnin kärkeen. Katso hyvä tietolähde, jossa on kootusti paljon aiheeseen liittyvää. Tiettävästi ilman yhdistyksen toimielimissä tehtyä virallista päätöstä on Lapista tulleen hengellisen ohjauksen perusteella alettu monella paikkakunnalla jakamaan ehtoollista ihan itte. Syyksi toiminnalle selitetään väitetty luterilaisen kirkon siirtyminen kohti katolilaista kirkkoa tavalla, jota väitettä on tavallisen luterilaisen aika hankala ymmärtää. Kuuma peruna on esimerkiksi uhrivirsi/kolehti (alkukristillisyydessä ehtoollisen yhteydessä kukin jakoi omastaan). Toinen uloslausuttu syy on se, että jossain on ollut joskus joku ongelma saada kirkolta sellaisia palveluita kuin on edellytetty. 

Lestadiolainen maallikkosaarnaaja Karhu sanoitti Kotimaa24:n haastattelussa ehkä tarkoittamattaan herätysliikkeen kirkon ulkopuoliseksi lahkoksi puolustautumalla niin, että "kyse ei ole luterilaisen kirkon ehtoollisesta". Niinpä. 

Sanovat, ettei kirkolla ole "monopolia sakramentteihin". Vielä vähemmän sakramentteja voi ottaa "omiin käsiin", kuten jotkut lestadiolaiset toimintaansa nimittävät. Siis että joku noin vain voisi päättää "ottaa" Jumalan pyhät salaisuudet, ihan "omiin" "käsiin". Sakramentteja ei myöskään voi ikinä ottaa jaettavaksi "puhtain käsin" (tällaistakin ilmaisua käytetään). Puhdasta jakajaa täältä kuoleman varjon maasta ei taideta löytää.

49 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus. Olen käynnyt kerran esikoislestadiolaisten seuroissa ja en minäkään havainnut mitään opillisia eroavaisuuksia. Tosin puheiden aiheena ei ollut Lapin vanhimmat ja heidän kunnioittaminen. Seuratalostelu muistutti vl-talostelua, paitsi että saarnaajilta käytiin luontevasti pyytämässä syntejä anteeksi, naisilla oli huivi päässä seurasalissa, tosin ei enää eteisessä ja seuraväki söi mahdottomasti pastilleja puheiden aikana. Virsiä ei säestetty. Tuulahdus menneiltä ajoilta.

    Vierailu herätti minussa paljon hämmennyksen tunteita ja kysymysmerkkejä. Miten on mahdollista että on kaksi näin samalla tavoin uskovaa porukkaa, kuitenkin "vailla hengen yhteyttä". Toki tuo Jällivaaran huoneenhallitusoppi on raamatullisiltaan perusteiltaan hatara, mutta uskotaanko siihen konkreettisesti? Samalla tavoin vanhoillislestadiolaisuudessa on vaikuttanut huoneenhallitusoppi 1970-luvulta lähtien ja Jumalan valtakunnasta on käytännössä eri tulkintoja.

    Tavoissa ja perinnäissäännöissä on eroja. Esikoislestadiolaiset eivät käytä solmiota ja tupakointi on tainnut olla syntiä. Mutta laajemmasta näkökulmasta katsottuna vl-liikkeessä samalla tavalla pidetään syntinä tiettyjä tapoja, jotka aikaa sitten ovat menettäneet moraalisen merkityksensä, kuten meikkaaminen. Esikoislestadiolaiset ovat vain jähmettyneet aikasempaan vaiheeseen. Kummatkin ovat kasvatuskristillisyyttä, jonka vuoksi uusia tulkintoja elämäntavoista syntyy hitaasti.

    Tuo on mielenkiintoinen tieto, että mummot kiittävät esikoislestadiolaisten seuroissa. Olen kuullut vl-kristillisyydessä opetettavan että kiitosäänet syntyvät siitä, kun Pyhä Henki täyttää sydämen.

    Sisarpuoli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hajaannuksissa on kaikissa ollut ainakin nimellisesti joku opillinen perustelu. 1960-luvun hajaannus varmaan on selvimmin ollut opillinen? Viittaan lähinnä painotukseen kasteen merkityksestä, kun meikäläistä ominaispiirrettä kasteteologiassa oltiin häivyttämässä. Muista hajaannuksista en oikein ole päässyt älyämään, mikä niissä on sitten mennyt niin pahasti vikaan, kun samoja hajaannukseen johtaneita painotuksia kuitenkin on kristillisyytemme sisällä siedetty vuosikymmenestä toiseen (jopa yli sata vuotta).

      Ei vaadi hirveästi mielikuvitusta ihmisluonnonkin tuntien päätellä, että varmasti osaksi on ollut kyse rajatun henkilöpiirin keskinäisistä riidoista, jotka ovat nimellisesti pyörineet jonkin määrätyn mutta rajatun opinkohdan ympärillä. Eiköhän hajaannuksissa ole kyse suureksi osaksi pienehkön piirin väännöstä ilman että maan hiljaisella mökin uskovaisella on ollut hölökäsen pölläyksen verran käsitystä siitä mihin oppiryhmään pitäisi kuulua.

      Myös on varmasti niin, että hajaannukset ovat varmasti monilla paikkakunnilla tapahtuneet maantieteellisesti siten että tietyt paikkakunnat / alueet ovat luontaisesti kuuluneet tiettyyn ryhmään. Esim. pikkuesikoisuuden synnyssä (Suomessa) oli lopulta kyse siitä oliko parin ukon lupa mennä sanaa julistamaan Amerikkaan sieltä väärien tahojen kutsumana mutta ei täältä lähetettynä. Amerikan tilannekin oli niin sekava että mistä siitä joku vanhan mantereen mummolla olisi käsitystä kenen luokse sinne olisi lupa mennä ja kenen luokse ei. Hajaannus tapahtuikin Ruotsissa ja Suomessa alueellisesti ilman että suurilla massoilla oli tuskin juuri mitään intohimoja suuntauksia erottavassa kysymyksessä. Hallintohan ei ollut läheskään yhtä keskitettyä ja organisoitua kuin nykyään.

      Ps.
      Taisi siellä papatkin kiittää, jos en väärin kuullut. Ihminen ei muuten nopeasti muutu. Uskomatonta, miten yhtenäiset tavat ja puheenparsi on ryhmillä, jotka eivät ole olleet 116 vuoteen missään tekemisissä toistensa kanssa.

      Poista
  2. Tällä eriseura-asialla minäkin olen vaivannut päätäni.

    Lutherin mukaan "Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.".

    Tästä näkökulmasta tarkasteltuna se että esim. esikoislestadiolaisilla ei ole pelastavaa uskoa, vaikka opetus olisi sama, on minusta hiukan kummallinen.

    Olen kuullut asiaa perusteltavan sillä, että heillä ei ole pyhää henkeä. Silloin on sama miten julistaa ja opettaa.

    Samaan hengenvetoon me kuitenkin opetamme, että pieni lapsi on aina uskomassa ja on täysinvaltainen pyhän hengen pappi. Uskoisin, että esikoislestadiolaisuudessa on samanlainen tapa kuin vanhoillilestadiolaisuudessa, että vanhempi siunaan lastaan evankeliumilla ja toisin päin. Mikä estää sen, että tämä pienen lapsen saarnaama evankeliumi ei voisi synnyttää (tai vahvistaa) vastaanottavan aikuisen uskoa?

    Vai kuuluuko esikoislestadiolaisuuten se, että synnit saa uskoa anteeksi vain kun ne tunnustaa puhujalle/seurakuntavanhimmalle? Se olisi tietenkin täysin raamatun vastaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin mielenkiintoinen pointti, arvoisa vl-isä. Pelastavaan uskoon kuuluu näkemyksemme mukaan kaksi asiaa eli 1 sen uskominen että Jeesus on sovittanut minunkin syntini ja 2 tämän evankeliumin kuuleminen sellaiselta ihmiseltä, joka kantaa Pyhää Henkeä.

      Kyllä kuulostettiin esikoislestadiolaisuudessa kuten meilläkin kehottamaan vanhempia pyytämään lapsiltaan anteeksi eikä ole käsityksissä lapsen uskosta mitään eroa. Siispä kuten totesit, olisi täysin "loogista", että el-isästä tulee uskovainen pyydettyään (2) uskovaiselta lapseltaan rikkomuksiaan anteeksi, kunhan vain (1) uskoo todeksi että Kristus on sovittanut hänenkin syntinsä.

      Tästäpä päästäänkin siihen, että mitähän auttaa näistä uskon salaisuuksista ylipäänsä yrittää saada aikaiseksi yksiselitteisiä ja loogisesti pitäviä lokerointeja. Samantapaiseen aihepiiriin liittyen olen kirjoittanut aiemminkin. Olikohan otsikko Minne käy tuulen ilmassa tie.

      Poista
    2. Jatkan vielä aiheesta…

      Seppo Lohen Lestadiolaisuuden suuri hajaannus -kirja kuvaa melko seikkaperäisesti uuden heräyksen ja esikoislestadiolaisuuden taustat. Suosittelen sen lukemaan.

      Ainakin opillisesti nämä kaksi ovat kohtuullisen "selkeitä" tapauksia. Molempien ytimessä on mielestäni selkeästi raamatun vastaista opetusta.

      Ja ainakin sakramentit.fi:stä löytyvät muutamat tuoreet pdf-muotoiset saarnat sisältävä edelleen runsaasti lapin vanhimpiin nojaamista. Muutama esimerkki:

      "Uskommeko vielä niin, että korkein valkeus tänä viimeisenä aikana on Ruotsin Lapinmaalla? Veljet nyökkää, että me uskomme näin, ja varmaan te kaikki nyökkäätte, että näin on."

      "Ja muistuu mieleeni tähän, kun vanhat ovat kertoneet, vanhan edesmenneen saarnaajan, Hulkkosen, sanat Lappeenrannassa. Hän on sanonut, että te Suomen saarnaajat, silloin te teette oikein työtä, kun se on iloksi kristillisyytemme vanhimmille. Ja tässä on kysymys kaikille sanan saarnaajille ja meille kaikille, että me voimme tehdä niin työtä, että se on vieläkin iloksi kristillisyytemme vanhimmille."

      Ja löytyy saarnoista myös muitakin melko kummallisia toteamuksia:

      "Meidän turvamme on tässä kristillisyydessä, ja siinä, että nimi on vieläkin elämän kirjassa. Ja ahkeroikaamme ystävät, että se on vielä elämän kirjassa. Ja se on niin kauan elämän kirjassa, kun se on kirjoitettu toisten matkamiesten sydämille."

      "Nyt tänä aikana on sielunvihollinen valjastanut tämän nykyisen tekniikan ja kehityksen siihen, että monenlaiset pahentajat, ennen kuin saarna on kukaties kerennyt päättyä, niin monenlaiset pahentajat ovat alkaneet roskittamaan kristillisyyttä. Ja tuomaan sen, kaikkien sellaisten petojen revittäväksi, paljastaen ne kristillisyyden sisimmät ja arvokkaimmat asiat."

      Rauhansanalaisuuden (pikkuesikoisuuden) hajaannuksen syyt ovat jääneet minulle kuitenkin epäselviksi. Ari-Pekka Palolan SRK:n historiaa käsittelevä teos, Kahden kuoren suojassa, käsittelee kyllä hajaannusta, mutta soppa oli niin sekava, että siitä ei saanut mitään otetta. Kirja ei anna kovin mairittelevaa kuvaa myöskään vanhoillisten toimista/käytöksestä riitojen aikana ja niiden sovitteluyrityksissä.

      Muistan kuitenkin joskus kuunnelleeni yhden pikkuesikoisten kesäjuhlien saarnan. Tästä yksittäisestä saarnasta täytyi ainakin todeta, että siinä oli kyllä paljon puhetta, mutta evankeliumia siinä ei kyllä julistettu (enkä tarkoita sitä, että ei käytetty Jeesuksen nimessä ja veressä -fraasia). Ja se on tietenkin ehdottomasti huono asia, kuten jo Luther aikoinaan varoitti.

      Poista
    3. Vl isä
      Varmuuden vuoksi lisään vielä että olen samaa mieltä raamatunvastaisuudesta esikoisten seurakuntaopin (esikoisten seurakunta/hengellinen hallitus) ja tiettyjen uuteen heräykseen liittyvien piirteiden kanssa. Se on mielenkiintoista, että kuitenkin samoja piirteitä siionissa on siedetty ihan surutta.

      Kärjistän: elämän tien vasenta reunaa ei parane opetuksessa hivotella mutta oikealle puolelle saa mennä ihan raakasti mettään vaikka miten pitkälle ilman että siihen olisi raitista kenenkään puuttua.

      Poista
    4. Siionin Kevät, tässä vastauksessasi molemmissa kappaleissa sanot juuri sitä, mitä itsekkin tunnen ja ajattelen.
      Joskus on hyvä kärjistää. Se voi herättää ja selventää. Eli synninluvallisuus on pahinta, mutta lakihurskautta ei voi moittia. Ainoastaan Jeesuksella oli lupa nimitellä kyykäärmeitten sikiöiksi, sokeiksi sokeiden taluttajiksi ja kuolleitten luiksi. Eikä osoittanut heille kuuliaisuutta - teki toisin heti, kun kristillinen rakkaus vaati.

      kummallista :-)

      Mitä enemmän lukee noista hajaannusten moninaisista vaiheista, tulee väkisellä ajatus, että ovatko niiden todelliset syyt ne, mitkä kerrotaan? Jo se, että usein "eriseuran" nimi syntyy johtohahmon mukaan osoittaa ihmiseen. Johtohahmolla on taipumus kerätä ympärilleen tukijat - "hovin". Ja hengellinen hallitus on valmis. Sillekkö lauman tulee osoittaa kritiikitöntä kuuliaisuutta - jopa pelätä heitä?

      Poista
  3. Myös minä olen miettinyt eriseuroja ja hajaannuksia.Jos ei ole saanut erityistä teologista opetusta eli on vain seurapuheista saadun ymmärryksen varassa, on vaikea huomata eroa. Eriseuroistahan meitä kyllä varoitellaan ja peloitellaankin, mutta usein kyseessä ovat enemmänkin ajalliseen elämään liittyvät asiat ja käytänteet kuin uskon peruskysymykset.

    Olen keskustellut asiasta muiden tavallisten rivikristittyjen kanssa. Kuulostaa siltä, että opillisia asioita ei haluta(jakseta) miettiä syvällisemmin. Siitä seuraa, että mahdollisen jakaantumisen tullessa seurataan henkilöitä, jotka ovat johtajatyyppejä tai osaavat olla vakuuttavia ilman raamatullisia perusteitakin tai perusteet voivat olla hyvinkin löyhät. Myös lähipiiri vaikuttaa asiaan. Asia on tänäänkin sama kuin mitä Siionin Kevät yllä kuvaa. Ilman syvempää ymmärrystä teologisista yksityiskohdista meistä suuri osa on edelleen samoja mökin mummoja ja pappoja, jotka haluavat vain uskoa yksinkertaisen evankeliumin saarnan ja ajautuvat joukon mukana sinne, minne suurin osa menee. Kärjistetysti ehkä näin, yleistää en uskalla.

    Tilla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa täällä mielenkiintoista keskustelua! Tunnen samoja ajatuksia kanssanne ja olen takavuosina joskus ääneenkin ihmetellyt, miksi ei ole ollut halukkuutta puhua ja käsitellä hajaaannuksia ja niiden perusteita. Luulin naiviudessani, että siitä olisi meille kaikille opittavaa ja varsinkin tulevaisuutta silmällä pitäen nuorille. Nykyään ymmärrän paljon paremmin, että menneisyydessä muhii niin paljon "valonarkaa tavaraa", jonka muistelu voisi koitua uskon koetukseksi "erehtymättömän huoneenhallitusopin" raamatullisista perusteita ja olisi ehkä ristiriidassa yhä vaikutusvaltaisina ja keskeisinä toimivien senioreiden kunnioituksen kanssa - "eturistiriitoja"?

      Minunkin ajatukseni on kallistunut enemmän sen puoleen, että todelliset hajaannusten syyt voivat olla "ihmiskasvoisia", keskeisiksi nousseiden puhujien/pappien erilaisten painotusten seurausta. "Lauma" on ehkä suurimmalta osin ollut niistä "väännöistä" tietämätön ja lähtenyt seuraamaan eri suuntiin ihmisen perässä.

      Olin rippikouluikäinen, kun pappishajaannus oli ajankohtainen. Käsitykseni on, että sekin "vääntö" tapahtui kulisseissa. En havainnut, että niitä keskusteluja olisi käyty missään seurakuntapäivillä tai vastaavilla. Yhtäkkiä vain rakastettuja ja tuttuja pappeja katosi, eikä heihin saanut pitää yhteyttä. Se oli kuin kerrasta poikki. Muistan edelleen, kuinka äiti ja isä totesivat asian hiljaisina ja samalla vaistosin heidän olemuksestaan vakavan, pysähtyneen hämmennyksen. Heistä huokui mykkä kysymys - miksi?

      Luultavasti samat vaikuttimet jatkuivat 70-luvun kireissä ja överiksi osoittautuneissa opetuksissa. Ainakin on puhuttu, että Heikki Saarella oli yllättävän vahva vaikutus sekä pappishajaannuksessa, että sen jälkeen - kunnes Erkki Reinikainen havahtui.

      Joka tapauksessa 70-luvulla alkaneet massahoitokousaallot lienevät ainutlaatuista uskonnollista historiaa yleisemminkin. Uskovaisten jonossa nöyryyttäminen satapäisten seurakuntien edessä on tiettävästi poikkeuksellista näytelmää - varsinkin, kun näytelmät jatkuivat ja jatkuivat monien kohdalla useita kertoja...

      Usein mietin, kuinka paljon pelko vaikuttaa yhä senioriväessä muistaa elettyjä vaiheita ja tapahtumia? Toiset kirjaimellisesti jähmettyvät, jos keskustelu lähestyy edes hoitokokouksia. Ei haluta ikäänkuin muistaa edes sitä, että kautta menneiden vuosikymmenten kaikissa paikallisissa rauhanyhdistyksissä johtokuntien jäsenet ovat järjestäneet massahoitokokousten jälkeen yksittäisiä hoitokokouksia. Ja niitä on tuotu seurakuntapäiville.

      Mitenkähän uskovaiset ovat aiemmin selvinneet, kun ei samanlaista yleistä käytäntöä ole tietääkseni ollut?

      Pelko on ehkä keskeinen tekijä muuttaa tai ehdollistaa aiemmin oikeaksi ja hyväksi määriteltyjä tapoja tai normeja.

      Esikoisilla lienevät askeettisemmat tapanormit.

      Tosin olisihan toki mahdollista vaatia naisten yltäpäältä mustaan kaapuun silmäaukkoverkkoineen pukeutumista jne...


      Poista
  4. Onkohan esikoisilla ollut vastaavaa hoitokokouskäytännettä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esikoislestadiolaisilla ei ole vastaavaa hoitokokouskäytäntöä.Esikoisuudessa sielunhoitokin on enemmän perinteistä lestadiolaista sielunhoitoa.
      Olen vieraillut kaksi kertaa esikoisten seuroissa, eri paikkakunnilla. Samalla tavalla kuin rauhanyhdityksillä, oli rukoushuoneiden pihalla tupakkarinkejä (joku oletti täällä, että tupakointi olisi esikoisilla syntiä). Elämäntapa-asioissa "syntiluettelo" on samanlainen vanhoillisten kanssa. Ainoastaan pukeutumiskoodi ja naisten hiuksia koskeva normisto on erilainen.

      Poista
    2. Vieläkö esikoisilla naisten tulee pukeutua hameisiin ja eikö housuasu ole sopivaa? Entäs mikä niissä naisten hiuksissa on säännelty? Saako kodeissa olla ikkunaverhot?

      Sielunhoito on siis perinteistä ja wikipediassa lukee, että synnistä kyllä voidaan nuhdella toisiaan, mutta ei ole hoitokokouskäytännettä.

      Taitaa olla niin, että meillä vanhoillisilla on ollut 70-luvulta alkaen aivan oma "uniikki" systeemi seurakuntakurin ylläpitoon. Lieneekö ollut alkujaan Heikin keksintö...

      Niihin on sisältynyt kaikkiaan melkoisen paljon henkilökohtaisia ja yhteisiä dramaattisia jaksoja ja tilanteita, joita jotkut saattavat vielä tulevaisuudessa käyttää materiaalikseen... Ehkä tähän mennessä ilmestyneet kirjat, tutkimukset, dokumentit ja näytelmät ovat vasta alkusoittoa...

      Poista
    3. Tietääkseni esikoiselestadiolaisuudessa ei ole perinteisesti ollut tiukkaa seurakuntakuria. Ulkoiset tavat meikäläisiä
      Verhot jne taitaa olla vähän legendansekaista tai vanhaa tietoa. Yleisesti ottaen kun katsotaan tarpeeksi kauas on mm. kamera saattanut olla pannassa.

      Poista
  5. Esikoisilla ei ole ollut seurakuntakuria, eli neuvoja tulee pöntöstä mutta niitten seuraaminen tai seuraamatta jättäminen on kunkin oma omantunnon asia. Ei puhutella eikä hoideta :)
    Luulen että vl-uskoville ja el-uskoville voi tulla turvaton olo kun menee toistensa seuroihin, sen verran samanlaiselta touhu vaikuttaa, emmekö siis olekaan ainoita oikeita?
    Tuo lapinmaan vouhotus on lähetnyt ihan lapasesta. Voin sanoa että ennen oli lempeitä ja rakkaudellisia lapinmaan saarnaajia jotka eivät vaatineet mitään kuuliaisuutta itselleen. He sanoivat jo vuosikymmenä sitten että ei meitä enää voi kutsua vanhimmiksi. Vanhimpia ovat olleet ne jotka ovat heräyksen alussa tehneet työtä. Viimeiset 20-30 vuotta ollan levottomina seurattu ketkä ovat lapissa ängenneet itsensä vallanklahvaan. HE vaativat itselleen kuuliaisuutta ja ovat omavanhurskaita valtansa perään kysyviä- Tänään esikoisuus on pahimmassa kriisissään sitten vuosisadan vaihteen suurten hajaannusten. Aika moni ajattelee että Kristuksen kirkko on meidän keskellä, mutta että se on kaikkialla missä on uudestisyntyneitä kristittyjä, Herra tuntee omansa ympäri maailman.

    VastaaPoista
  6. Risto Voipio kirjoittaa aika mielenkiintoisesti Kotimaassa tämän blogin aiheeseen liittyen otsikolla "Pienelle voi olla paha". Erityisesti seuraava luku pistää silmään:

    "Lestadiolaisuus useimmissa eri ilmenemismuodoissaan on pohjavirraltaan maallikoiden protestiliike etabloitunutta kirkkoa ja sen ”harhautunutta” papistoa vastaan, niin pappi kuin Lars Leevi itse olikin. Papit ovat vanhoillislestadiolaisissa ja esikoislestadiolaisissa ja muissa sen maallikkofraktioissa apupoikien asemassa ja autoritaarisesti hallitsevat maallikkomiehet ovat temppelin harjalla. Vanhoillislestadiolaisuudessa papeilla ei juuri muuta tehtävää olekaan kuin kastaa ja jakaa ehtoollista. Puhua ja opettaa he saavat, jos maallikkojohtajat antavat luvan. Esikoislestadiolaisten Lapin vanhimmat halusivat ottaa nyt sitten loputkin papilliset tehtävät papeilta."

    Ovatko meillä papit olleet ikäänkuin apupoikia "autoritäärisesti temppelin harjalla valtaa käyttäville maallikoille"?

    Onko meillä joku "maallikkoklikki", joka käyttää 60-70- luvulta lähtöisin olevaa lainomaista vallankäyttöä ja haluaa yhä sitä vaalia silloin otetulla kurinpitovälineellä = hoitokokouskäytänteellä?

    VastaaPoista
  7. Pappiseriseurassa oli kysymys opillisista eroista, papit opettivat että kasteessa ja ehtoolisessa tapahtuu uudestisyntyminen. Pikkuesikoisuudessa oli kysymys seurakuntaopista, eli pikkuesikoisten mukaan jos uskotunnustus lausuttaisiin niin pitäisi sanoa että uskomme kahden pyhän seurakunnan jne...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisikohan kuitenkaan niin, että ehtoollisessa olisi väitetty uudestisyntymisen tapahtuvan? Ei ole luterilainen oppi eikä kirkossa yleensäkään opeteta että muiden kuin kristittyjen kuuluisi tulla ehtoolliselle (vaikkei ketään varsinkaan nykyään käytännössä tutkitakaan).

      Poista
    2. No joo kyllä varmaankin niin etteivät opettaneet ehtoollisessa uudestisyntymistä tapahtuvan, mutta tietääkseni heidän mukaan synnit sai anteeksi käymällä ehtoollisella. Pappiseriseuraan menneet papithan julkaisi eron jälkeen sen traktaattinsa missä heidän oppinsa on aika hyvin selostettu, olen sen joskus kauan sitten lukenut.

      Poista
    3. "No joo kyllä varmaankin niin etteivät opettaneet ehtoollisessa uudestisyntymistä tapahtuvan, mutta tietääkseni heidän mukaan synnit sai anteeksi käymällä ehtoollisella."

      Mitenkähän tuo virke pitäisi ymmärtää...?

      Siinä pappiseriseuran "traktaatissa" saattaisi olla opittavaa tällekkin ajalle. Jos menneistä ei ole halua oppia, sama voi toistua. Eikö olisi hyvä tiedostaa, millaisia ovat olleet vaaranpaikat koko laumaa ajatellen?

      Minua vähän häiritsee sellainen ajatus, ettei menneitä pitäisi muistella ja keskittyä vain nykyhetken tilanteeseen - että vain nykyhetki olisi todellisuus. Siis todellisuus!? Silloin jää paljon ymmärtämättä menneen todellisuuden vaikutuksia nykytodellisuuteen - hyvässä ja pahassa.

      Jos taas haluamme muistaa menneestä todellisuudesta vain hyvät tai vain pahat, totuus jää/jätetään piiloon.

      Poista
  8. Oletko lukenut sen pappiseriseuraan menneiden pappien kirjoittaman, sanottakoon sitä nyt vaikka heidän ohjelmajulistuksensa, sen nimi oli totuuden kuuliaisuuteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole lukenut. Olisikohan siitä olemassa jonkinlaista yhteenvetoa netissä?

      Poista
  9. Sinapinsiemenen verran uskoa pitäisi riittää mahdottomiin, näin on sanassa luvattu."Että heikolla uskolla voittaa, ja periä kunnian saan". Siksi nämä dogmit jotka joskus nostetaan aivan kuin passintarkastusasemaan tuntuu vieraalta. Joskus se on ollut televisio,permanentti, tukanvärjäys, pulisongit, kirkkokuoroa, Kärppien ottelu jne. Jokaisesta noista on joskus tehty kuuliaisuuskysymyksiä ja ehtoja armolle. Ellei niistä luopunut, tuli sidotuksi. Ja paljon muutakin on.
    Missä asioissa voi ymmärtää puolittain ja profeteerata puolittain, ja missä asioissa pitää olla ehdottomasti "seurakunnan" kanssa samaa mieltä. Vaikka asialle ei löytyis selkeää raamatun ilmoitusta. Ja kenellä on oikeus määritellä seurakunnan kanta? Tuottaako "Huoneenhallitus" edelleen perinnäissäntöjä joista Jeesus mm sanoi;

    46. Mutta hän sanoi: "Voi teitäkin, te lainoppineet, kun te sälytätte ihmisten päälle vaikeasti kannettavia taakkoja ettekä itse sormellannekaan koske niihin taakkoihin!

    Kun sen pitäisi olla näin;
    Sentähden, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille; sillä tämä on laki ja profeetat. Matt. 11:13.

    Miksi tämä ei riitä?

    Samarialainen.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sydämeni sanoo aamenta sinun kommenttiisi!

      " Jokaisesta noista on joskus tehty kuuliaisuuskysymyksiä ja ehtoja armolle. Ellei niistä luopunut, tuli sidotuksi. Ja paljon muutakin on."

      Voivoi, mitä kaikkea sisältyykään "erehtymättömän huoneenhallituksen" uskomattoman pitkälle vietyihin ehtoihin - mitä tiukempi ehto, sitä oikeampi - niiden alle laumaa velvoitettiin hoitokokousuhan pelossa! Johtokunnat valjastettiin ehtojen täyttämisestä huolehtimiseen. Niille lankesi käytännön työn lisäksi myös suuri "erehtymätön" vastuu monentasoisista ry:n jäsenten välisistä ongelmista, jotka olisivat vaatineet ennenkaikkea todellista ammattiapua. Psykologista tietoa ei juurikaan arvostettu ja tämä johti helposti puoskarointiin, josta seurasi ikäviä ihmiskohtaloita.

      Piispojen puuttuminen valitusten jälkeen SRK:n johtoa puhuttelemalla on jo kantanut hedelmää yhdessä yleisen tietämyksen lisääntyessa, mutta vielä ei ole päästy todelliseen yhteiseen harhaopin korjaamiseen. Kenties olemme nyt sen kynnyksellä.

      Tähän asiakokonaisuuteen liittyen tulee mieleeni kysymys, jota olen myös viime aikoina miettinyt:

      Helsingin yksi tunnetuimmista puhujista käyttää usein Jumalan valtakunnan/seurakunnan vertauksena Saara-äitia halutessaan painottaa Saara-äidin hoitoa. Samalla hän aina muistaa myös painottaa Saara-äidin ryppyisyyttä. Mitä se ryppyisyys merkitsee, jää häneltä tarkentamatta.

      Mitä ajatuksia teille tuo tällainen vertaus ja oletteko kuulleet samaa toisilta puhujilta? Helsinkiläisille ainakin se on tullut tutuksi?

      Siionin Kevät, olen yrittänyt löytää aiemman mielenkiintoisen kirjoituksesi, jossa vertasit Saara-äitia ja Rebekkaa ( muistaakseni ) - mutta en löytänyt.

      Poista
    2. http://siioninkevat.blogspot.se/2015/10/vapaamielinen-aidin-koti.html

      Poista
    3. Joo tuohon varmaan viittaat, jonka linkin anonyymi lähetti.
      Kysehän on romaanista peräisin olevasta lainauksesta.

      Poista
    4. Kun ihminen tekee parannuksen, hän uskoo syntinsä anteeksi. Ei hän usko Saara-äitiä. Minulle Saara-äidistä tulee mieleen epäjumala jolle täytyy tuoda kuuliaisuuden osoitukseksi uhrata mitä hän pyytää. Kuinka monessa raamatun paikassa puhutaan Saara-äidistä.
      Sisarpuoli

      Poista
    5. Kyllä Saara-äiti vertaukset ymmärtääkseni ovat ihan raamatun mukaisia ja kyllä PN ihan oikeassa on ja oikein saarnaa. Ja jos sinulla vl-seniori on hänen saarnoistaan herännyt kysymyksiä niin ota ihmeessä hänen kanssa ne puheeksi

      Poista
    6. Lienee luvallista keskustella Saara-äidin ryppyisyydestä yhteisestikkin, kuin vain puhujan itsensä kanssa? Viime kerralla hän mainitsi sanonnasta, että se oli alunperin edesmenneen Pentti Kopsan suusta.

      Vapaiden armolasten etuihin kuuluu, että voimme yleisistä saarnoista keskustella, miten kukin jonkun asian tai kohdan sisällön ymmärtää.

      Poista
  10. Voi tietysti saarnoista keskustella yleisestikin, mutta ymmärsin viestistäsi että pidät hänen saarnaa jotenkin vääränä että hän ei sinun korvasyyhysi mukaisesti saarnannut. Minun mielestä siinä nyt ei ollut mitään väärää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kannata puhua mistään "korvasyyhystä", vaan yksinkertaisesti meillä on mahdollisuus avoimesti pohtia, mitä ryppyinen Saara-äiti hoitavana tarkoittaa. Meille kullekkin voi tuollaisesta ilmauksesta tulla erilaisia ajatuksia ja mielikuvia joille voimme hakea pohjaa raamatusta Saaran elämänvaiheista ja omista kokemuksista kristillisyyden keskellä.

      Saarnoissa on usein myös tuttu sanonta uskon kautta- ymmärtäminen, mutta todellisuus on osoittanut, että moni kaipaa enemmän sanoitusta käytetyille ilmauksille. Avoimuuden lisääntymisen ja netin suomien mahdollisuuksien myötä tällainen keskustelu on mahdollista ja tervetullutta.

      Anonyymi, haluatko ketrtoa, mitä sinulle merkitsee ryppyisen Saara-äidin hoito?

      Mitä se merkitsee epäuskoiselle kuulijalle netin kautta kuultuna?

      Millainen mielikuva ryppyisestä Saara-äidistä muodostuu nuorelle tai iäkkäämmälle uskovaiselle?

      Jollekkin juuri tuo ilmaus saattaa tuoda helposti mieleen lukuisat kristillisyytemme takavuosikymmenten kollektiiviset hoitokokousaallot ja niitä seuranneet yksittäisten uskovaisten hoidot, joihin olemme joutuneet mukaan milloin missäkin osassa. MInulle esimerkiksi tuo sanonta herättää juuri sellaisen mielikuvan.

      Voisinpa melkein kysyä, onko minun mielikuvani senioripolvelle tuttu?

      Joku varmaan ajattelee, että olen jäänyt hoitokokoustrauman vangiksi. Voi ollakkin! Ehkäpä meitä onkin paljon ja onko se ihme, varsinkin kun hoitopesäkkeitä tuntuu olevan yhä?

      Onko koko senioripolvi saman trauman vanki enemmän tai vähemmän tietoisesti?

      Poista
  11. No ei siitä puheesta minulle mitään kauhukuvia tullut, päinvastoin. Onneksi niin ei tarvitse ajatella että kuuntelis saarnat toisille, kuuntelee ne saarnat ihan vain itselleen. Olen kyllä elänyt 70-luvun ja hyvin muistan sen ajan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. " Olen kyllä elänyt 70-luvun ja hyvin muistan sen ajan."

      Hoitokokoukset eivät jääneet 70-luvulle. Ovatko ne olleet sinulle turvallisia, oikeita, hyvähenkisiä ja siunauksellisia tilaisuuksia?

      Poista
  12. Jos puhutaan hoidosta niin hoito ja hoitaminenhan on lähtökohtaisesti positiivinen ja hyvä asia, ei siinä mitään väärää ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö mielestäsi 70-luvulla alkaneissa massahoitokokouksissa ja niitä seuranneissa tänne asti jatkuneissa yksittäisissä hoitokokouksissa ole ollut mitään väärää sinun kokemuksesi ja tietämyksesi mukaan?

      Poista
  13. Varmasti ollut väärääkin en sitä kiistä mutta kyllä hoitaminen on yksi Jumalan valtakunnan tuntomerkki. Miten sinä itse suhtautuisit siihen että sinua tultaisiin hoitamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kumpi meistä ensin aloittaa kertomaan niistä monista hoitokokouksista, joihin olemme todellisuudessa joutuneet osallistumaan, massahoitokokouksissa tai yksittäisissä - joko hoidettavana, hoitajana tai seurakuntana?

      Poista
  14. Hoitokokuksissa oli ja on kyse hengellisestä väkivallasta, ja siinä ei ole mitään hyvää. Kun puhutaan raamatullisesta sielunhoidosta niin kyse on aivan muusta. Puutarhan hoitaja pyysi että anna minulle vielä yksi vuosi. Kirkkolaki siltä osin että jollakin porukalla olisi oikeus käyttää selllaista hengellistä valtaa , kuin mikä Jumalalla on, on kyllä tämän liikkeen suuri harha. Matteuksen evankeliumin luku jossa tämä kirkkolaki on, puhuu pelkästään anteeksiantamisesta sen jälkeen. Pietari (halusi olla hoitomies) kysyi että riittääkö se jos annan anteeksi seitsemän kertaa. Jeesus vastasi että seitsämänkymmentä kertaa seitsemän, ja toisessa kohtaa että niin usein kuin veljesi palaa ja pyytää anteeksi, anna hänelle anteeksi. Ja sen jäkeen hän kertoo(hoito)miehestä joka oli saanut 10000 leiviskän velan anteeksi, ja joka sitten laittoi vankilaan= sitoi veljensä pienestä 100 denarin velasta. Ja Jeesu lopetta opetuksensa;

    'Sinä paha palvelija! Minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, koska sitä minulta pyysit;
    33. eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa kanssapalvelijaasi, niinkuin minäkin sinua armahdin?'
    34. Ja hänen herransa vihastui ja antoi hänet vanginvartijan käsiin, kunnes hän maksaisi kaiken, minkä oli hänelle velkaa.
    35. Näin myös minun taivaallinen Isäni tekee teille, ellette anna kukin veljellenne sydämestänne anteeksi."

    Kun puhumme hoitokokouksista, puhumme hengellisestä väkivallasta. Sielunhoidosta kannattaa puhua juuri sillä sanalla. Silloin kun se lähtee rakkaudesta se on todellakin sielun hoitoa, ja yleensä se tapahtuu kahdenkesken jossa Jeesus on lvannut itse olla kolmantena.

    Samarialainen

    VastaaPoista
  15. Minusta Saara-äidin ryppyisyydestä puhuttaessa viitataan useimmiten siihen, että ei tulisi muuttaa Jumalan seurakunnan ulkomuotoa. Kauniimmaksi, salonkikelpoiseksi, kuten myös sanotaan. Että asiat ovat tai näyttävät olevan kuten ennenkin. Monesti ja jopa yleensä kyse on varmastikin ulkoisista asioista. Ei kai kukaan uudistusta uskon ytimeen ole ”vaatinutkaan”?

    Tämähän on hyvä neuvo, ei uskonasioita kannata muuttaa uudeksi - vanhassa vara parempi. Myös on niin, että muitakin kristittyjä kannattaa kuunnella. Ennen kaikkea kannattaa kuunnella Jumalaa - hänen sanaansa ja sen valaisemaa omaatuntoa. Sitä on sydämen kristillisyys. Kysymys siitä, mitä tietä minun tulee mennä, on hämmentänyt aiemminkin. "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Minä olen tie, totuus ja elämä”, hän vastasi. Hän ohjaa, seuraa häntä! Ei ole pitkä aika, kun seuroissa puhuja neuvoi, että ei kannata mennä sellaisiin paikkoihin, mihin Jeesus ei menisi. Onpa hyvä neuvo!

    Raamatusta ei ilmene, että Jeesus olisi päähuvinaan riekkunut jumalattomissa menoissa. Kuitenkaan Jeesus ei ymmärtänyt psalminkirjoittajan (Ps. 1) kehotusta olla istumatta pilkkaajien seurassa samalla tavalla kuin tämä joskus fundamentalistisesti yhdistetään asiaan kuin asiaan. Monessa paikassahan Raamatun mukaan Herra asioi nimenomaan jumalattomien kanssa ja oli heidän tilaisuuksissaankin. Osallistuipa hän myös ajan tavan mukaisiin tavallisten ihmisten tavallisiin hääjuhliin "taikoen” vettä hyväksi viiniksi saaden vieläpä kehuja siitä, että tarjosi hyvää viiniä jo juopuneillekin kun yleensä päihtyneille tarjottiin huonompaa ja halvempaa. (No, en tohdi silti suositella itse...)

    Mutta ei voi olla niinkään, että Jeesuksen elämä ohjaisi meitä elämään synnin huvissa. Voimme luottaa siihen, että hän, joka uskon omistamana elää ja vaikuttaa sydämessämme, vaikuttaa meissä oikeita valintoja. En minä ainakaan tunne Hengen ohjausta hakea elämään iloa yökerhoista, vaikka en aina kaikkia muotoseikkoja ymmärräkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asiaan löyhästi liittyen ajattelin vielä lähettää linkin Siionin Kevään sisarjulkaisussa olevaan blogistikollegan oivalliseen kirjoitukseen:
      Päikkäri blogi, Uskonko armosta?

      Poista
    2. Tosi hyvä blogi. Ei mitään ehtoja, ei vaatimusta ymmärtää kaikkia asioita samalla tavalla kuin ryppyinen saara-äiti neuvoo. Seuraavassa lainaus;

      "Usko ei ole omien tekemisien tai tekemättä jättämisien tuotos, vaan Jumalan lahja. Kristus on sekä uskon vaikuttaja että kohde. Hän on uskossa läsnä. Kun Kristus asuu sydämessä, avautuu myös halu elää ja kilvoitella Jumalan sanan mukaisesti. Kilvoittelu on ytimeltään turvautumista Kristukseen omana Vapahtajana ja parhaana ystävänä. Usko ei ole siis suorittamista, vaan Kristuksen armon varassa kulkemista. ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa” (Room. 9:16)."

      Tässä näkyy Saara-äin kasvot kauniina ja luokseenkutsuvina. Ihan niin kuin omankin äidin. Maailman kaunein nainen. Ja isä on vahviin.

      Samarialainen

      Poista
    3. Samarialainen: "Ihan niin kuin omankin äidin. Maailman kaunein nainen. Ja isä on vahviin."

      Tämä oli kaunis ja arvokas kommentti. Kiitos siitä.

      Poista
    4. Onko rakastavan Saara-äidin "hoito" sellaista, että ajaa lapsensa ulos kodista - saatteeksi sanat "Saatanan haltuun"?

      Poista
    5. Ilokseni huomasin, että ystäväni Päivämies oli myös printtilehdessä huomioinut tuossa edellä viitatun blogin seuraavalla sitaatilla:

      "Rippikoululeirin ”kysymyslaatikkoillassa” nuoret esittävät kysymyksiä uskovaisena elämisestä. Tiivistäen voisi kysyä: miten minun pitäisi toimia, jotta voisin uskoa oikein?"

      Lehteen päätynyt siteeraus voisi olla yllättäväkin, mutta toisaalta se osuu totutun puheenparren keskiöön. Kuitenkin tuohan on vain kirjoituksen kysymyksenasettelu ja blogin viestihän on oikeastaan seuraava:

      "Usko ei ole omien tekemisien tai tekemättä jättämisien tuotos, vaan Jumalan lahja. Kristus on sekä uskon vaikuttaja että kohde. Hän on uskossa läsnä."

      Poista
  16. Mukava, että on keskustelua ja tervetuloa ilmeisesti uusille keskustelijoille!

    Olen joskus aiemminkin kehottanut (sitä ei varmasti kaikki ole huomannut), että käyttäkää nimeä/nimimerkkiä, jotta keskustelu olisi helpompaa. Kirjautumista en aio edellyttää, jos ei joskus tule pakottava tarve.

    VastaaPoista
  17. Sermones-blogista lainattua ; " Vanhoillislestadiolainen maallikkoteologi ja -saarnaaja, ye-everstiluutnantti Erkki Reinikainen kirjoittaa teoksessaan ”Niin kuin kuvastimesta” (SRK 1994): ”Hajaannuksien taustalla on ollut opillisten harhojen lisäksi tai rinnalla ihmisestä itsestään nousevaa vallan käyttöä tai sen tavoittelua ja kunnianhimoa. Pelottavaa tässä yhteydessä on ollut, että väärä valta ja kunnianhimo pukeutuvat ’valkeuden kaapuun’, toisin sanoen niiden käyttäjä uskoo itsekin tekevänsä hyvää ja oikein. … Tällaisella vallalla ja kunnialla on ihmisen kasvot”.

    Tuollaiset kasvot näyttää ryppysille, ja ei niitä kannata puolustaa. Tällaista oli hoitokokouksissa , ja tällaista on valitettvasti vielä tänäkin päivänä. Tällaiseten ihmisten sanavarastossa hoitokokoukset ovat siunauksellisia, Jumala meitä hoiti ja hengellinen väkivalta selitetään raamatulliseksi sielunhoidoksi jota maailma ei ymmärrä. Kovimmat hoitomiehet pelkäävät avointa keskustelua tapahtuneista vääryyksistä hoitokokouksissa ja viime vuosina. He eivät suostuu tasaveroiseen keskusteluun uhrien kaanssa, vaan pyrkivät kaikin keinoin vaientamaan heidät. Uhreille lyödän leimoja, joita sitten levitetään kristillisyydessä. Uhri on henkisesti sairas, katkera. Olemme huolissaan veljestä/ sisaresta, hänen seuraansa tulee välttää. Ollaan valmiita heittämään kanssapalvelija tyrmään. Yksi veli esitti reilu vuosi sitten puhujainkokouksessa että sitomisen voisi hoitaa yksittäinen kristitty.

    Mitä tällaisille asioille pitäisi tehdä? Annetaanko olla ja ajatellaan että Jumala hoitaa ajallaan. Tätä ajatusta hoitomiehet mielellään viljelevät.
    Ei näin . Nämä asiat on otettava keskusteluun, hoitokokoustapaukset 7-80 luvulta ja viime vuosilta on käytävä avoimmesti läpi. Niistä on löydettävissä totuus, ja se tekee vapaaksi. Loppuu kalinat, niin kuin sanotaan.

    Samarialainen
    Sermones-blogi täällä http://www.sermones.fi/2011/11/vanhoillislestadiolaisuuden-viime-aikojen-ilmiot-selviavat-parhaiten-puolueettomalla-tutkimuksella-ja-mahdollisesti-taiteen-keinoin-tietysti-keskusteluin-ja-faktatiedoin-%E2%80%93-oikeus-surra-ja-oll/

    VastaaPoista
  18. Po asiaan antaa hyvää lisävalaistusta myös viime heinäkuulta oleva blogi, jonka otsikko on Armo ja totuus.

    Siellä käyvät varsinkin nimimerkki Ajatus ja Markku hyvinkin suoraa keskustelua hoitokokousten siunauksellisuudesta.
    Seuraavassa lainauspätkä Markun vastauksesta Ajatukselle:

    "Markku Korteniemi16. heinäkuuta 2015 klo 22.49
    Nimimerkki ”Ajatus”, olet siis eri linjoilla SRK:n johtokunnan ja sen johdon kanssa kososlaisuudesta ja muista 1970-luvun henkiopillista harhoista. - Lukuisat nuoret etsivät tuossa jonossa rauhaa aina vaan jatkuvaan ja lisääntyvään ahdistukseensa; he olivat tehneet parannuksen hempeästä hengestä, kuivasta hengestä, ehkä maailmallisuudesta ja nyt kososlaisuudesta... He etsivät rauhaa tekemällä salarippiä kuvitelluista synneistä ja ajatuksista kuin konsanaan Martti Luther yhä uudestaan ja uudestaan. Ja jos sattui sielunhoitaja ”aina oppivainen, ja ei koskaan totuuden tuntoon tulevainen. (vrt 2. kirje Timoteukselle 3:7) heidät syyllistettiin nyt ”rippiopista”. Monet väsyivät, särkyivät henkisesti ja hengellisesti, jotkut tekivät itsemurhan, kritiikkiin rohjenneita erotettiin perusteettomasti ja tuhannet kantavat edelleenkin sisällään mustaa ahdistuksen sykkyrää noilta ajoilta.

    Oli tapauksia, joissa julkinen parannus oli perusteltu ja tuotti hyvääkin hedelmää. Oli aitoja evankelisiakin sielunhoitajia ja puhujia, jotka tajusivat henkioppien seuraukset ja luottamuksellisissa keskusteluissa rohkaisivat uskomaan vapaasti, mutta heilläkään ei juuri ollut rohkeutta julkisesti vastustaa menoa. - Ja se, että oli onnellisen NÄKÖISIÄ, innokkaita ja yksimielisä nuoria ihmisiä ei vielä kerro, miten he oikeasti voivat ja kokivat – sillä tuohon samaan ja valtaviin rakennussaavutuksiin toki päästiin aikanaan totaalitäärisissä järjestelmissäkin kuten Saksassa, Neuvostoliitossa, Kiinassa jne. 1980-luvun alun ilmapiiriin valoi lisäksi optimismia ”vainojen ajan” loppuminen. Tärkeintä ”ettei ammuta” taisi joku mummo sanoa Venäjällä 1990-luvun mullistusten aikana. 1980-luvun loppupuolella ”erkkireinikaisen perestroikan ja glasnostin” aikana oli myös perusteita optimistisesti odottaa, että 1970-luvun tapahtumat käsitellään rehellisesti niin, että asioille saadaan viimein piste."

    Siinä tuli pientä alkusoittoa ryppyisen Saara-äidin hoitotoimista - oikeastaan vain alkusointuja siitä, mitä kaikkea tuleman piti ja on tullut tänne asti.

    Kuka voi sanoa, että tuo Markun kuvaama toiminta on ollut Pyhän Hengen ohjaamaa?

    Tuoko on sitä ryppyisen Saara-äidin siunauksellista hoitoa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hoitokokoukset näyttävät kirvoittavan keskustelua. Voisiko niistä olla oma avauksensa vai onko asia loppuun kaluttu? Kysymyksessä on monien elämään vaikuttanut asia halusimme sitä tai emme.

      Sisarpuoli

      Poista
    2. Seppo Lohi piti eilen Joensuussa esitelmän kristillisyytemme hajaannuksista ja käsitteli myös raittiisti tuomiten 70-luvun opetuksen hoitokokouksineen. Seurasali oli täynnä kiinnostuneita kuulijoita kauempaakin.

      Nettikeskustelut tuovat nuoremmallekkin polvelle yleiseen tietoisuuteen hoitokokoukset, vaikkei omalla paikkakunnalla sattuisi sellainen olemaan ajankohtainen.

      Valveutunut nuoriso haluaa tietää, mistä on kyse ja millaisin perustein hoitokokouksia on tapahtunut.

      Sitä en tiedä, onko Seppo Lohen esitelmän tarkoitus kiertää eri paikkakunnilla.

      Poista
    3. Hoitokokouksiin liittyy useitakin näkökulmia. Ensimmäinen on tietoisuus siitä että niitä on ollut, millaisia jne. Olen kuullut että nuoresta polvesta osa ei usko niitä olleenkaan. Historian tunteminen estää sen toistumista. Toisena on opilliset harhat jotka övat jääneet elämään. Kolmas on ne psyykkiset traumat joita mukans olleet kantavat. Niin uhrit, silminnäkijät, hiljaiset kuuliaiset, ehkä myös hoitajat ja kanssahoitajat. Vieläpä nekin joiden mielestä hoitokokoukset olivat heille siunauksellisia.

      Sisarpuoli

      Poista